Vasemmisto etsii työtä

Vasemmisto etsii työtä -pamfletin tekijöiden mukaan vasemmisto ei ole kyennyt päivittämään omaa teoreettista arsenaaliaan vastaamaan nykykapitalismin olosuhteita. Siten myös sen poliittinen käytäntö on vanhentunut. Toisaalta vasemmisto on samalla vieraantunut omista alkuperäisistä poliittisista lähtökohdistaan, työn ja tuotannon maailmaan kritiikistä.

Vasemmiston nykyistä poliittista kriisiä käsittelevä kirja Vasemmisto etsii työtä syntyi useiden tahojen yhteistyön tuloksena. Idea kirjasta kehkeytyi Vasemmistofoorumin tutkijayhteisön piirissä. Tutkimusosuuskunta General Intellect valittiin kirjaprojektin toteuttajaksi. Itse kirja ilmestyi osana kriittiseen yhteiskuntateoriaan keskittynyttä Polemos -sarjaa, jonka kustannusvastuun Tutkijaliitto ja Like jakavat.
Kirjan kritiikki kohdentuu ennen kaikkea parlamentaarisen vasemmiston harjoittamaan reaktiiviseen politiikkaan. Kirjoittajat kyseenalaistavat erityisesti Vasemmistoliiton ajaman "arvopohjaisen lähestymistavan". Kirjoittajien mukaan nykyvasemmisto on keskittynyt arvopolitiikkaan, tasa-arvon ja solidaarisuuden kaltaisten "vasemmistolaisten arvojen" yleistämiseen. Siten sen projekti on typistynyt moralistiseksi ja asiakohtaiseksi arvopuheeksi. Arvopohjaisen lähestymistavan seurauksensa vasemmiston identiteetti poliittisena liikkeenä on hämärtynyt. Tämän johdosta valtasuhteiden lävistämät materiaaliset ja yhteiskunnalliset kamppailut uhkaavat typistyä moraalisten katsantokantojen välisiksi yleismaailmallisiksi väittelyiksi.
Tekijöiden mukaan vasemmistolaisen politiikan ei tulisi kuitenkaan perustua abstraktille arvokeskustelulle - niin tärkeitä kuin tasa-arvon ja solidaarisuuden kaltaiset arvot sinänsä ovatkin. Poliittisesti korrektin arvopuheen sijaan vasemmiston on palattava juurilleen, vallitsevien tuotantosuhteiden analyysiin ja kritiikkiin. Marxin analysoima työn ja pääoman välinen ristiriita on asetettava uudelleen vasemmiston poliittisen projektin keskiöön.

Arvokeskustelusta kapitalismin kritiikkiin

Kirjoittajien mukaan uskottavan vasemmistolaisen politiikan rakentaminen edellyttää ankaraa ja päivitettyä kapitalismin analyysia. Juuri kapitalismi on se termi, joka tekijöiden mukaan kuvaa parhaiten nykyistä sosioekonomista järjestystä. Vasemmiston suosima "markkinatalouden" tai "uusliberalistisen ideologian" kritiikki on riittämätöntä, sillä kapitalismi ylittää talouden rajalinjat. Kapitalismi ei ole vain ja yksinomaan taloudellinen järjestelmä, eikä sen toiminta rajoitu vaihdon piiriin, markkinoihin. Kapitalismi operoi myös poliittisella ja kulttuurisella alueella. Kirjoittajat muistuttavat myös kuinka mullistukset poliittisella ja kulttuurisella alueella heijastavat ja tuottavat muutoksia talouden alueella. Esimerkiksi nykyiset tiedon, kulttuurituotteiden, sekä immateriaalisten hyödykkeiden jakoon ja tekijänoikeuksiin liittyvät juridiset kiistat todistavat meneillään olevista muutoksista tuotannon kentällä.
Kirjoittajat korostavatkin poliittisten ja kulttuuristen rakenteiden merkitystä kapitalismin kehityksessä ja säilymisessä. Vasta yksityisomistuksen ja elinkeinonharjoittamisen juridinen vapaus mahdollisti kapitalistisen järjestyksen yleistymisen. Valtiolla oli keskeinen rooli tämän juridis-poliittisen suojelun takaajana, aivan kuten nykyäänkin. Kehittyvät kapitalistiset markkinat nimittäin edellyttävät valtion jatkuvaa ja aktiivista säätelyä (tämä ilmenee esimerkiksi työmarkkinoiden hallinnointina). Vasemmiston toitottama näkemys globaalin markkinatalouden ja kansallisen säätelyn vastakkaisuudesta on tässä suhteessa tyystin virheellinen: valtion tehtävänä ei ole niinkään rajoittaa ylikansallisen pääoman liikettä, vaan päinvastoin turvata sen jatkuvuus. "Sosialistisen" valtion ja liberalistisen markkinatalouden vastakkainasettelun sijaan tulisi ymmärtää valtion elimellinen rooli globaalin kapitalismin hallinnoimisessa.
Kapitalismin kokonaisvaltaisen kritiikin sijaan vasemmisto on rajoittanut arvostelunsa lähinnä "markkinatalouden" kritiikkiin, kirjoittajat syyttävät. Poliittiset vaatimukset ovat vastaavasti keskittyneet työn lopputuotteiden ja voittojen oikeudenmukaisempaan jakoon. Käytännössä tämä on tarkoittanut tulonjakoon perustuvan hyvinvointivaltiollisen politiikan puolustamista. Kapeakatseinen keskittyminen markkinoihin onkin johtanut itse kapitalistisen tuotannon rakenteellisten epäoikeudenmukaisuuksien ohittamiseen. Samalla uusklassisen taloustieteen oletus varallisuuden tuotannon neutraalista perustasta on otettu vasemmistolaiseen ajatteluun annettuna. Näin porvarillinen taloustiede on määrittänyt ne käsitteet ja sen alueen, jolla poliittinen kädenvääntö käydään.

Fordismin kriisi

Vasemmiston alamäen keskeisenä syynä tekijät näkevät sen haluttomuuden tunnustaa niitä historiallisia mullistuksia, jotka merkittävällä tavalla ovat muuntaneet kapitalistista järjestystä, ennen kaikkea kapitalismille keskeistä tuotannon organisaatiota. Vasemmiston tulisikin rekisteröidä tapahtuneet muutokset ja päivittää käsitteistöään vastaaman nykykapitalismin olosuhteita. Ennen kaikkea, vasemmiston tulisi sisäistää kapitalistisen järjestelmän historiallisuus ja muutoskykyisyys, tekijät summaavat.
Kirjoittajat kuvaavat meneillään olevaa sosioekonomista muutosta siirtymänä fordistisesta tuotannon organisaatiosta postfordistiseen. Kirjoittajat esittelevät selkeästi, vaikkakin kaavamaisesti, fordistisen ja postfordistisen paradigman välisiä eroavaisuuksia. Fordismi esittäytyy kirjoittajille viitepisteenä, jota vasten kapitalismin kehittymistä sinänsä hahmotetaan.
Kirjoittajat määrittelevät fordismin sosioekonomisen järjestyksen malliksi, jonka kivijalka rakentuu yhtäältä teollisen tuotanto-organisaation ja toisaalta valtion keynesiläisen säätelypolitiikan varaan. Fordistisessa yhteiskunnassa tayloristinen työnjako työpaikalla ja sukupuolittunut työnjako kotona (mies työpaikalla tuotannon alueella, nainen kotona uusintamisen piirissä) asettavat yksilön hierarkkiseen kokonaisuuteen, jossa määrätyille tehtäville on määrätty paikkansa ja aikansa. Keynesiläisen tulonjaon ja sopimusjärjestelmien avulla tuotannon voittoja siirrettään työväelle. Palkka on niin ikään sidottu suoraan tuottavuuden kasvuun. Tämä motivoi työskentelyä ja pyrkii yhdistämään työläisten ja kapitalistien vastakkaiset intressit. Tuottavuuden kasvua vastaava palkkojen kasvu luo puitteet myös kulutuksen ja tarpeiden lisääntymiselle. Valtion tehtävänä on taata kasvavan tuotannon ja kulutuksen kehä. Valtio luo infrastruktuurin, huolehtii tulonjaosta ja toimii sopimusneuvottelujen tuomarina.
1970-luvun saatossa fordistinen malli kuitenkin kriisiytyy. Kriisin syiksi kirjoittajat nostavat muun muassa tuottavuuden kasvun pysähtymisen, kysynnän tyrehtymisen, sekä raaka-aineiden kallistumisen, joka kiteytyy vuoden 1973 historiallisessa öljykriisissä. Myös talouden finanssivetoistumiseen viitataan, joskaan finanssitalouden ja postfordismin välistä yhteyttä ei eksplikoida.
Makrotaloudellisten tekijöiden ohella kirjoittajat haluavat silti korostaa "subjektiivisen tekijän" merkitystä uuden kapitalistisen järjestyksen synnyssä. Tällä he viittaavat ihmisten subjektiiviseen haluun paeta kokopäiväisen palkkatyön, fordistisen tehdaskurin, sekä perinteisten sukupuoliroolien kaavoittamia elämänmuotoja. Perinteinen vasemmisto on kirjoittajien mukaan jättänyt huomiotta ihmisten subjektiivisen halun murtautua normatiivisten elämänmuotojen kaavoituksista. Vasemmisto on sen sijaan keskittynyt puolustamaan (nyt murentuvaa) hyvinvointivaltiota toteutuneen utopian ruumiillistumana.

Uusi postfordistinen kapitalismi

Fordismin kriisiytymistä seuraa uuden yhteiskunnallisen järjestyksen rakentuminen, jota kirjoittajat nimittävät "postfordistiseksi tietokykykapitalismiksi". Tuotannon organisaatio uusiutuu ja samalla myös fordistiseen malliin sovitetut tulonjaon ja työtaistelun muodot kriisiytyvät. Tuottavuuden kasvun ja palkan välinen kausaalinen vastaavuus katkeaa. Tuottavuuden kasvu ei merkitse enää automaattisesti työllisyyttä tai palkankorotuksia. Työväen ja työnantajien välisen sopimuspolitiikan puitteet rapistuvat ja ay-liikkeen neuvotteluasema heikkenee.
Tuotannon organisaatiota muokataan joustavammaksi kaikilla tasoilla. Yhtäältä itse tavaratuotannollista prosessia muovataan vastaamaan kysyntää, jonka kohteet alati vaihtelevat. Standardisoitujen massatuotteiden sijaan tuotetaan "yksilöllisiä", helposti varioitavissa olevia tuotteita. Toisaalta työvoimasta muokataan kulloisiinkin suhdanteisiin mukautuva voimavara. Työvoiman asemaa heikennetään järjestelmällisesti. Osa-aikaiset ja määräaikaiset työsopimukset yleistyvät. Palkoista sovitaan yksilöllisesti ja paikallisesti. Erilaisten työehtosopimusten verkosto jakaa työntekijät eri leireihin. Työvoimasta tehdään sanalla sanoen sanoen prekaaria.
Oleellista on myös tiedon erityisasema uudessa tuotannollisessa kokoonpanossa. Tiedon merkitys sekä tuotantovoimana että kauppatavarana kasvaa. Uudet kommunikaatioteknologiat näyttelevät tässä merkittävää roolia. Työtehtävät edellyttävät vastedes kykyä informaation hallintaan ja toimimista informaation kyllästämässä ympäristössä - fordistisessa mallissahan tietotyö oli vertikaalisesti erotettu toimeenpanevista elimistä, eli työläismassoista. Postfordistinen "tietotyöläinen" taas joutuu päivittäin käsittelemään ja tulkitsemaan erilaista informaatiota, niin toimistolla ja tehtaassa, kuin erilaisissa palvelutehtävissä.
Vastaavalla tavalla tuotannon ydinprosessit ovat siirtyneet teollisuuden piiristä palvelu- ja tietotyön sektoreille. Fordistinen tehdastuotanto ei kuitenkaan katoa, mutta sen asema ei ole enää määräävä, tekijät selittävät. Teollisuuden palveluksessa työskentelevä massatyöläinen ei kirjoittajien mukaan ole enää nykytyöläisen paradigmaattinen ilmentymä. Teollisuuden työntekijöillä ei ole erityisasemaa suhteessa muuhun väestöön - toisin kuin aikanaan sinänsä perusteltu marxilainen näkemys proletariaatista historiaa ohjaavan luokkataistelun subjektina oletti.
Ongelmallista kyllä, fordistisen tehdastyön siirtyminen halvan tuotantokustannusten maihin ohitetaan kirjassa vain yksittäisellä maininnalla. Vaikka länsimaissa monet postfordistiset käytännöt ovatkin yleistyneet myös tehtaissa, noissa fordistisen työn pyhätöissä, ei sama päde niihin kaukoidän hikipajoihin, joissa suuri osa päivittäisistä tavaroistamme tuotetaan. Vaikka hikipajat kieltämättä ovatkin osa postfordistista tuotannon hajauttamisen ja joustavoittamisen kokonaisjärjestystä, työ itsessään on lähempänä fordistisen työn kokemusmaailmaa. Siirtymä postfordismiin kuitenkin esitetään koko globaalia kapitalistista järjestystä koskevana mullistuksena, jonka vaikutuksia verrataan aina teollisen vallankumouksen aikaansaamiin mutaatioihin. Sen vuoksi jonkinlainen postfordistisen talouden ja globaalin työnjaon maantieteellinen analyysi olisi ollut tarpeen. Toisaalta, on kuitenkin syytä muistaa, että kirjoittajien polttolasin alla on erityisesti eurooppalainen ja suomalainen tuotannon organisaation muutos, ei kapitalismin globaalin muodonmuutoksen kartoitus.

Prekaari työ

Perinteisen vasemmiston kyvyttömyys kapitalismin historiallisten muutosten tunnustamiseen on näyttäytynyt eritoten sen kannanotoissa työn prekarisaatiosta käytyyn keskusteluun. Kirjoittajien mukaan vasemmisto ja ay-liike näkevät prekaarin työn yhä edelleen virheellisesti epätyypillisenä työn muotona. Prekaarisuus samaistetaan yksisilmäisesti pätkätyöhön. Vasemmisto tulkitseekin muutoksen oireita vanhan diagnostiikan avulla. Lääkkeeksi tarjotaan pätkätyön lainsäädännöllistä ehkäisemistä, täystyöllisyyttä ja keskitettyä tuloratkaisua, sanalla sanoen, fordistisen kompromissin elvyttämistä.
Kirjoittajien eräänä tavoitteena onkin ollut prekaarisuuden käsitteellinen laajentaminen ja selkeyttäminen. Työn prekaarisuus ei merkitse ainoastaan, tai edes välttämättä, pätkätöitä, vaan ennen kaikkea halvan ja joustavan työvoiman luomiseen tähtäävää työvoiman hallinnointia. Prekarisaation ytimessä on liike-elämän kulloisiinkin tarpeisiin sovitettavissa olevan väestön olemassaolo.
Perinteisestä vasemmistosta poiketen prekaarisuus ei näyttäydy kirjoittajille yksinomaan negatiivisena ilmiönä. Prekaarisuus edustaa (ainakin potentiaalisesti) myös mahdollisuutta irtautua kokopäiväisen palkkatyömallin rautahäkistä. Vasemmiston tulisikin ottaa etäisyyttä kansallisvaltiolliseen sopimuspolitiikkaan sidotuista strategioistaan ja luoda uutta moninaisen ja prekaarin työvoiman tarpeita vastaavaa politiikkaa, tekijät vaativat.
Kirjoittajien mukaan perinteistä vasemmistoa ja ay-liikettä vaivaa historiallisen näkemyksen puute. Hyvinvointivaltio nähdään poliittisen horisontin kiintopisteenä, historian tuolla puolen sijaitsevana ratkaisuna kaikkeen. Fordismin tavoin, keynesiläisen talouspolitiikan varaan rakentunut kolmikantainen sopimusjärjestelmä, yksi hyvinvointivaltion peruspilareista, syntyi kuitenkin tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Kyseessä ei ole siis puhtaasti hallinnollinen käytäntö, jota voitaisiin menestyksekkäästi soveltaa milloin ja missä tahansa. Kirjoittajat muistuttavat, kuinka tulopoliittinen sopimusjärjestelmä syntyi työväen taisteluiden seurauksena, ei hyvinvointivaltiollisen humanismin kukkasena. Toisaalta sopimusjärjestelmällä haluttiin myös välttää työväestön ja pääoman edustajien välisten ristiriitojen väkivaltainen puhkeaminen. Jakopolitiikkaa perusteltiin porvaristolle tästä näkökulmasta. Sopimuspolitiikkaa ei ole kuitenkaan enää mahdollista perustella vanhoihin uhkakuviin tai yhteisiin päämääriin vetoamalla - ja oikeisto tietää tämän.

Palkittu ja palkitsematon työ

Kirjan keskeisen juonteen mukaan palkkatyö on vain yksi tuottavan työn muoto, ei sen synonyymi. Yhä edelleen ainoastaan palkkatyö nähdään arvoa tuottavana työn muotona. Kirjoittajat haluavatkin kyseenalaistaa palkkatyön erityisaseman työnarvoteorioiden vallitsevissa diskursseissa. Feministisen kritiikin jalanjäljissä tekijät korostavat perinteisten työnarvoteorioiden sukupuolittunutta latausta. Perinteiset työnarvoteoriat, marxilaiset arvoteoriat mukaan lukien, ovat lähes tulkoon aina sivuuttaneet ne työn muodot, jotka eivät palaudu palkkatyön normatiiviseen kehykseen. Kuten kirjoittajat tuovat hyvin esille, etenkin pääasiassa naisten tekemä kotityö voidaan nähdä paradigmaattisena esimerkkinä markkinoiden ulkopuolisesta työstä. Se on ilmaista, näkymätöntä ja yksityistä verrattuna työelämän julkiseen ja palkittuun puurtamiseen.
Palkitun ja palkitsemattoman, tuottavan ja uusintavan työn välinen erottelu seuraa siis pitkälti sukupuolitettuja reittejä. Sosiaalisten suhteiden uusintaminen, hoiva- ja palvelutyö, nähdään edelleenkin ensisijaisesti naisten työnä. Se ei tuota välittömästi arvoa - se ei tuota konkreettista tavaraa, johon arvo voisi kiinnittyä - ja on siksi alempiarvoista. Uusintava, eli työvoimaa tuottava ja ylläpitävä työ on kuitenkin olennainen osa yhteiskunnallista kokonaistyötä. Se on lisäarvon kasautumisen edellytys, kirjoittajat muistuttavat. Marxilaisella terminologialla voisi lisätä, että se on arvoa kasaavan tuotantosyklin momentti.
Tuottavan ja uusintavan työn välisestä hierarkkisesta vastakkaisasettelusta tulisi kirjoittajien mukaan luopua. Vastaavuus tavaratuotannon ja työvoiman tuotannon välillä olisi tunnustettava. Tässä perustulo voisi toimia jonkinlaisena keinona myös muiden kuin palkkaan sidottujen työn muotojen olemassaolon ja taloudellisen arvon tunnustamiselle.

Perustulo ja palkkatyön kritiikki

Kirjan viimeisessä luvussa "Vasemmisto ja sosiaaliturva" esitellään erilaisia tulkintoja perustulosta ja sen järjestämisestä. Perustuloon niin vasemmalta kuin oikealta kohdistettuun kritiikkiin vastataan ja asian tiimoilta käytyä keskustelua jäsennellään.
Tekijät kritisoivat voimakkaasti vasemmistolaisten, eritoten sosiaalidemokraattien, halua puolustaa tarveharkintaan perustuvaa yksilöllisesti räätälöityä sosiaaliturvaa. Yksilöllisen ja harkinnanvaraisen sosiaaliturvan mallissa yksilön koko elämä alistetaan arvioinnin kohteeksi: sosiaaliturvaa myönnettäessä huomioon otetaan niin hakijan elämäntavat ja persoona kuin hänen aktiivisuutensa työmarkkinoilla. Yksilöity sosiaaliturva onkin käytännössä toiminut keinona työhön pakottamiseen. Kirjoittajien mukaan: "vasemmistolaisten vaatima 'räätälöity sosiaaliturva', joka ottaa huomioon 'yksilöllisen tilanteen', on kaikkea muuta kuin vastakkainen uusliberaaleille kontrollijärjestämille. Päinvastoin se tukee niitä ja on osa sitä kehitystä, jolla yksittäinen ihmiselämä muunnetaan ja alistetaan kokonaisuudessaan markkinakelpoiseksi toimijaksi."
Mielenkiintoista, vaikka tuskin yllättävää, on kuinka sosiaalidemokraattien perustuloon kohdistama kritiikki näyttää kuin kaikuna toistelevan oikeistolaisen perustulokritiikin puheenvuoroja. Erityisesti viranomaisia välttelevät "työn vieroksujat" herättävät pelkoa ja inhoa parlamenttisalin molemmin puolin. Niin sosiaalidemokraateille kuin kokoomuksellekin palkkatyö määrittyy toimeentulon ensisijaisena lähteenä. Tämän vuoksi sosiaaliturvan tulisikin kannustaa kansalaisia työntekoon. Käytännössä vain palkkatyö luo puitteet täysivaltaiselle kansalaisuudelle.
Kirjassa erottuu selkeästi kaksi toisilleen vastakkaista perustulon järjestämisen mallia: uusliberalistinen vastikkeellinen perustulo ja vasemmistolainen yhteiskuntatulo, eli vastikkeeton perustulo.
Uusliberalistisessa mallissa perustulo määrittyy lisätulona ensisijaiseksi arvotettuun palkkatyöhön nähden. Perustulon tehtävänä on poistaa "kannustinloukkuja" ja aktivoida työhön. Itsessään elämiseen riittämättömän perustulon on määrä kannustaa matalapalkkaisten töiden tekemiseen. Näin perustulo toimii myös keinona palkkojen alhaalla pitämiseen. Tulon saamisen ehtona on työn vastaanottaminen tai "aktiivisuuden" osoittaminen työmarkkinoilla. Uusliberalistisessa mallissa perustulo merkitsee myös julkisen sektorin markkinoiksi muuttamista: julkiset palvelut yksityistetään ja tarjotaan kuluttajilla kauppatavarana. Kaiken kaikkiaan uusliberalistinen perustulomalli vahvistaisi palkkatyön normatiivista kehystä.
Kirjoittajien puolustama vasemmistolainen perustulomalli näyttäytyy uusliberalistisen mallin vastakohtana. Työhön kannustamisen sijaan perustulon tavoitteena on luoda mahdollisuus työstä kieltäytymiselle. Vastikkeettoman ja riittävän suuren perustulon avulla toimeentulon ja palkkatyön välistä sidettä voitaisiin löysentää. Mahdollisuus kieltäytyä työstä hinnalla ja ehdoilla millä hyvänsä kasvattaisi työntekijän riippumattomuutta suhteessa työnantajaan. Näin se toimisi samalla myös työtaistelun välineenä parantaessaan työntekijän neuvotteluasemaa. Perustulo lisäisi myös kotityötä palkatta tekevien itsenäisyyttä suhteessa palkkatyössä käyvään puolisoonsa. Yhtälailla epävarmoissa ja oikeudettomissa olosuhteissa työskentelevien siirtolaisten asema parantuisi. Uusliberalistisesta mallista jyrkästi poiketen vasemmistolainen perustulomalli tulisi nähdä julkisten palveluiden laajennuksena. Perustuloa ei tulisikaan määritellä puhtaasti taloudellisin termein, kirjoittajat tarkentavat. Sen tulisi sisältää myös oikeus markkinoista riippumattomien julkisten palveluiden, kuten koulutuksen, terveydenhoidon ja joukkoliikenteen, käyttöön.
Kirjoittajien mukaan vastikkeeton perustulo kyseenalaistaisi palkkatyön normatiivisen aseman toimeentulon ensisijaisena lähteenä. Hallinnolle alistetun subjektin sijaan se loisi perustaa itsenäisen poliittisen subjektin toteutumiselle. "Utopistisesta" perspektiivistä katsoen, perustulo mahdollistaisi palkkatyön normatiivisesta kehyksestä vapaiden elämänmuotojen luomisen. Tutkimuskollektiivi General Intellectin Vasemmisto etsii työtä -pamfletti tulisikin nähdä teoreettis-poliittisena virstanpylväänä tämän taistelun konkretisoimisessa.

********* ********** *********

Vasemmiston kriisin analyysi

by megafoni

Edellinen numeromme oli omistettu vasemmistolle – ja vasemmiston kriisille.
(http://www.megafoni.org/wp-content/uploads/pdf/megafoni_1_10.pdf)
Kriisin syiksi määritimme esimerkiksi luokka-analyysin hylkäämisen, talouspoliittisen osaamisen puutteen, keskittymisen abstrakteihin arvoihin materiaalisten etujen kustannuksella, politiikan pelkistämisen parlamentarismiksi, oman ympäristöpoliittisen linjan puutteen sekä eritoten sen, että puoluevasemmiston suhde yhteiskunnallisiin liikkeisiin on katkennut. Lisäksi voimme nimetä vielä yhden syyn nimittäin politiikan käsittämisen pelkästään hallinnoinniksi, yhteisten asioiden hoitamiseksi. Konsensuspolitiikan ja positiivisten vibojen nimissä on unohdettu, että politiikassa on kysymys myös, ja ennen kaikkea, konfliktista. On aika siirtyä vasemmiston kriisin märehtimisestä tutkimaan vihollista.

Se, että vasemmisto on keskittynyt tekemään arvopolitiikkaa, ei ole estänyt oikeistoa tekemästä kaiken aikaa julkeampaa ja häpeilemättömämpää luokkapolitiikkaa. Suomen viimeistään 1990-luvun laman aikana vallannut oikeistohegemonia on tarkoittanut valtavaa tulonsiirtoa rikkaille ja viime kädessä kansainväliselle suurpääomalle. Oikeistolaisen politiikan päämääränä on ollut yhteiskunnallisen varallisuuden ja materiaalisten resurssien uudelleenjako.
Pohjoismaihin globaalin pääoman vaikutukset tulivat noin vuosikymmenen viiveellä. Vaikka toisen maailmansodan jälleenrakennuksen tuottama talouskasvu ja keynesiläisyys kaluttiinkin loppuun jo 1970-luvun alkuun mennessä, pääomamarkkinat vapautettiin Suomessa vasta 1980-luvulla. Ahon ja Lipposen hallitukset aloittivat hyvinvointivaltion institutionaalisen purkamisen 1990-luvulla, mistä lähtien sosiaalidemokraattien suurimmat ongelmat ovatkin liittyneet uskottavuuteen. Purkamista ovat jatkaneet uskollisesti Vanhasen ykkönen ja kakkonen, eikä hyvinvointivaltion kehitys seuraavankaan hallituskauden aikana näytä lupaavalta. Ennemminkin olisi aika uudelle versiolle värssystä “Maksamme velkaa”.
Pienissä vientivetoisissa maissa, kuten Suomessa, globaalin pääoman vastustaminen perinteisen sosiaalidemokratian tai vasemmiston voimin on osoittautumassa mahdottomuudeksi. Markkinoiden vapauttamisen vuoksi valtio, pankit ja yritykset ovat kiinnostuneita ainoastaan voitoista ja hintojen nousun hidastamisesta. Inflaation hillitsemiseksi valtioiden tulisi jatkuvasti leikata kuluja sekä nostaa veroja, pankkien nostaa korkoja sekä työnantajien laskea palkkoja, jotta liian suuri kierrossa oleva raha ei pääsisi nostamaan hintoja. Suomessa tämä inflaatiopolitiikka on tarkoittanut parempaa kilpailukykyä, alhaisten verojen houkuttelemia pääomasijoituksia, pankkien korkeamman likviditeetin mahdollistamia investointeja, entistä suurempien yritysvoittojen tuomia verotuloja jne.
Viimeistään Ruotsin vaalit osoittavat, että hyvinvointivaltion kuten myös perinteisen vasemmiston ongelmat ovat kansainvälisiä. Vasemmiston ongelma on, ettei se ole viime vuosikymmenten aikana kyennyt esittämään uskottavaa vaihtoehtoa inflaatiopolitiikalle. Hyvinvointivaltio syntyi kompromissina, eivätkä kompromissit ole välttämättä ikuisia. On edelleen avoin kysymys, miten rahoitus “hyvinvointiin” 2010-luvulla järjestetään – eikä tämä ole ainoa ongelma. Pääoman on annettu kasvaa niin suureksi, etteivät edes Yhdysvallat, Kiina ja EU kykene sitä yksinään hallitsemaan, joten miten globaalin pääoman vastustaminen voisi onnistua pelkästään kansallisten rajojen sisällä?
Ruotsin oikeisto uusi hallitusmandaattinsa ensimmäistä kertaa sitten 1930-luvun. Vaa’ankieliasemasta kamppailevat ruotsidemokraatit ja vihreät. Konservatiivisen oikeiston nousu on myös Suomen parlamenttivaalien alla ajankohtainen aihe. Tällaisina aikoina populismi suosii äärioikeistoa ja oikeiston suosiolla ratsastavia. Vaaleihin liittyen mediapelissä ovat olleet enimmäkseen esillä perussuomalaisten kannatuksen kohoaminen sekä muiden puolueiden sekalaiset reaktiot: kokoomuksen ja demareiden kahdella raiteella ajavat linjaukset (yhtäältä maahanmuuttokriittisyydellä flirttailu, toisaalta “populismin vastustaminen” ja liberaalit puheenvuorot á la Stubb), kristillisdemokraattien vahva ilmoittautuminen kilpailuun taantumuksellisten äänistä sekä vihreiden jyrkkä ei yhteistyölle perussuomalaisten kanssa.
Vihreiden lisäksi myös Vasemmistoliitto on ollut yhdenmukaisen kriittinen suhtautumisessaan perussuomalaisiin, mutta julkista näkyvyyttä tämä kriittisyys ei ole merkittävästi saanut. Vasemmistoliiton vaaliohjelmassa on kaikkea hyvää, kuten 750 euron perusturva, 10 euron minimipalkka ja pääomaverojen progressio, mutta “työväenpuolue ilman rasismia” ei kerro paljoakaan vasemmistolaisesta talouspoliittisesta vaihtoehdosta. Se ei kerro edes puolueesta joka kamppailee työvoiman rinnalla sen oikeuksien puolesta (oli kyse kansallisesta tai kansainvälisestä työväestä). Kyse on vain monikulttuurisesta asenteesta.
Tämä ei välttämättä olisi ongelma, jos Vasemmistoliitto onnistuisi asettamaan selkeästi minimiehdot hallitukseen osallistumiselle. Näiden ehtojen tarpeellisuudesta puolueessa on luultavasti merkittävä konsensus, sillä vähemmistöön jäävät ne, joiden mielestä oppositio on kaikissa tilanteissa ainoa oikea paikka (joskin toivottavaa olisi, että vähemmistössä olisivat myös ne, jotka pitävät hallitusta ainoana todellisena vallankäytön paikkana ja siksi keskustelevat opportunistisesti vain sinne “pääsystä” oman linjan ja liikkeen päämäärätietoisen rakentamisen sijasta). Millainen on lamaolosuhteissa vasemmistolainen leikkauslista, mitkä kysymykset työlainsäädännössä ovat keskeisiä, onko Vasemmistoliitto valmis samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa jne.? Historiasta ja tutkimuksista tulisi oppia ainakin se, että tällaiset ajat ruokkivat erityisesti kansallismieliselle oikeistolle suotuisaa maaperää.
Varmaa on joka tapauksessa se, että seuraavalla hallituksella on ratkaistavanaan monta kiusallista ongelmaa. Valtiovarainministeriön arvion mukaan valtionvelka kasvaa vuoteen 2014 mennessä yli 100 miljardiin, minkä lisäksi budjetti pysyy tuon ajan alijäämäisenä. Yhdysvaltain ja Euroopan keskuspankkien historiallisen alhaisten ohjauskorkojen todelliset inflaatiovaikutukset alkavat näkyä vasta vuosien kuluttua. Hintatason nousun ehkäisemiseksi keskuspankkien on siis pian nostettava ohjauskorkoja, mikä lisää valtion velkojen vuosittaisia hoitokuluja nopeasti sadoilla miljoonilla. Tämän lisäksi korkojen nousu tuo suuren lisän asuntolainojen lyhennyksiin, mikä saattaa tulla monelle tuoreelle asunnonomistajalle yllätyksenä. Paineita kansantaloudelle aiheuttavat myös kasvavat eläkemaksut suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Lisäksi työntekijöiden määrä kääntyy ensimmäistä kertaa Suomen historiassa laskuun.
Porvarihallitus on keskittynyt veronkevennyksiin ja veropohjan muuttamiseen voitoista ja palkoista kulutukseen ja siis kohti tasaveroa. Leikkauslistat ja veronkorotukset on säästetty seuraavalle hallitukselle. Venyttämällä kansantalouden tasapainottamisen kannalta elintärkeitä päätöksiä jopa useilla vuosilla porvarihallitus on ajanut seuraavaan hallitusohjelmaan yksityistämiset, sosiaalipalveluiden leikkaukset ja veronkorotukset reaalipoliittisina välttämättömyyksinä. Tässä on jälleen osoitus siitä, kuinka oikeistolainen talouspolitiikka ruokkii itse itseään. Ei riitä, että pääomaa palvelevalla talouspolitiikalla aiheutetaan valtavia talouskriisejä. Lisäksi jätetään kansantalouden tasapainottaminen kriisien aikana hamaan tulevaisuuteen, jolloin ollaan saatu naulattua oikeistolainen linja myös seuraavan hallituksen oveen!
Jos vasemmiston poliittinen libido ei ala kohota, on vaikea nähdä, mikä tulevassa vaalikeskustelussa tulisi merkittävästi muuttumaan nykyisestä. Tulemme jatkossakin kuulemaan tuttua ja turvallista “hyvien arvojen” korostamista, demarien tehopyhää vasemmistolaisena esiintymistä, perussuomalaisten sisällötöntä pieruhuumoria sekä kohoavaa omahyväisyyttä siitä, että he ovat “aloittaneet maahanmuuttokeskustelun”.
Jos tilanne on sotkuinen vasemmistolle, niin on se sitä oikeistollekin. Oikeistolla ei ole kansallisesti eikä kansainvälisesti leikkausohjelmien, veronkorotusten, köyhien kyykyttämisen ja tulonsiirtojen duunailun lisäksi minkäänlaista ohjelmallista käsitystä siitä, mitä tälle kaiken aikaa rakenteellisemmaksi kriisiksi muodostuvalle taloudelliselle sekasorrolle tulisi tehdä. Kansantaloudellisten reformien lisäksi kansainvälinen kipulääke on tuttu ja turvallinen: keskuspankit pitävät ohjauskorot minimissä ja valtiot, yritykset ja kotitaloudet ylivelkaantuvat kilpaa. Kuinka monesti velkakupla voidaan kääriä uuteen velkakuplaan?
Vaikka oikeisto on ottanut toinen toistaan hurjempia vaalivoittoja, on uusliberaali doktriini – jolle ei pitänyt olla vaihtoehtoja – alkanut hajaantua ja riitaantua maailmanlaajuisesti. Kilpailu Kiinan markkinakommunismin ja Yhdysvaltain demokratialla hallitun kapitalismin välillä kiihtyy. Sarkozy ja Merkel aiheuttavat sekaannusta Euroopan unionin sisällä, vaikka EU:n neljä suurinta kansantaloutta on oikeiston hallussa. EU valmistautuu kauhunsekaisin tuntein seuraavaan eurokriisiin. Oikeisto on hajaantumassa autoritaarisen kapitalismin puolestapuhujiin, markkinaradikaaleihin, oikeistolais-keskustalaisiin ryhmittymiin ja vihreän kapitalismin kannattajiin. Mikäli oikeiston hajaannus jatkuu, voi nouseva äärioikeisto kaapata vallan.
Suomessakaan ei ole helppoa olla perinteinen oikeistolainen, kun samanaikaisesti pitäisi miellyttää sekä liberaalia kaupunkilaista porvaristoa että vanhoillista siipeä erilaisine nuivine ja fundamentalistisine kantoineen. Toisaalta esimerkiksi kokoomuksessa tämä dualismi on aina ollut puolueen sisäinen; nyt sitä kuitenkin uhkaa poikkeuksellisella tavalla merkittävä ulkoinen kilpailija.
Kasvavasta kannatuksesta huolimatta kuitenkin myös perussuomalaisten tilanne on vaikea: Mitä kompromisseja mahdollinen hallitusvastuu tarkoittaa? Ovatko kannattajat ymmärtäväisiä kompromisseille? Kompromissien priorisointi on vaikeaa – esimerkiksi, mihin myönnytyksiin perussuomalaiset ovat valmiita saadakseen burkakiellon hallitusohjelmaan? Ja mitkä oikeastaan ovat Soinin prioriteettien ja PS:n äärioikeiston prioriteettien erot? Soini on korostanut, etteivät hänen johtamansa puolueen maahanmuuttokriitikot edusta kaikissa asioissa puolueen linjaa, mutta toisaalta mitään muutakaan maahanmuuttopoliittista linjaa perussuomalaisilla ei ole.
Hieman riippuen tulevan hallituskoalition painotuksista seuraavan hallituksen asialistalla tulee leikkausten lisäksi olemaan todennäköisesti myös joukko avauksia uusien tulonlähteiden löytämiseksi: koulutuksen maksullisuus (lukukausimaksut yliopistoissa), koulutusmarkkinoiden avaaminen (á la Ruotsi), vihreä kapitalismi ja yhteisötalous eli julkisen talouden tehtävien siirtäminen kolmannelle sektorille sekä yhteiskunnallisille yrityksille – unohtamatta myöskään muita yrittäjyysohjelmia kaikissa muodoissaan. Jokainen siirto tarkoittaa sekä uusia proletarisaation että eriarvoistamisen muotoja. Samalla yleinen turhautuminen politiikkaan ei liene mikään ihme, kun ottaa huomioon, että konkreettisen ja materiaalisen poliittisen kamppailun sijaan keskustellaan mielikuvista ja semiotiikasta, vailla yhteyttä asiasisältöihin. Tosin on myös selvää, ettei “tyylin” ja “asian” ero ei ole mitenkään selvä. Kiistatta myös poliittisen ilmaisemisen tavat ovat osa politiikan sisältöä.
Tähän tilanteeseen ovat syyllisiä kaikki osapuolet poliitikoista tiedotusvälineisiin ja “kansaan”. Merkittävä osa poliitikoista ja puolueista lähtee mainostoimistoineen alkeellisten mielikuvien luomisen tielle, koska se tuottaa oletetusti paremman vaalituloksen. Tiedotusvälineet lähtevät tälle tielle, koska se edistää niiden myyntiä ja koska tiedotusvälineiden omistajia tuskin kriittinen keskustelu kiinnostaa. (Surkuhupaisaa tässä on se, että Aamulehdestä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajaksi siirtynyt Matti Apunen vaati tannoin toimittajien eikä tiedotusvälineiden omistajien puoluekytkösten paljastamista.) Mutta oma vastuunsa tässä konsensuksesta on kansallakin, josta huomattavaan osaan tehoavat hyvin puolueiden mainostoimistojen kehittämät mielikuvat. BB-journalismi ja mukavuudenhalu tulevat viemään voiton.
Väitämmekö siis ylemmyydentuntoisesti, että “kansa on tyhmää”? Emme, mutta olisi väärin olla korostamatta ihmisten omaa vastuuta. Yksipuolinen poliitikkojen ja median syyttäminen on hyvin helppoa. Sellaisten syytösten taustalla ei ole mitään yleviä tarkoitusperiä. Millainen kansa, sellaiset puoluejohtajat, voisi kärjistää. Ne, jotka olivat riittävän typeriä uskoakseen vuoden 2007 vaaleissa Kokoomuksen lupauksia “tasa-arvotuposta”, saivat mitä ansaitsivat.
Tämä on toki vain yksi puoli asiasta. Olisiko aika palauttaa mieleen aktiivisen vieraantumisen käsite? Kun politiikka on paskaa, niin miksei sen sijaan katsella urheilua ja viihdeohjelmia? Netissä provosointiin ja loputtomaan postmoderniin ironiaan päätyminen on tietyllä tavalla looginen, joskin nihilistinen ratkaisu vailla tahdon osoitusta. Megafoni-verkkolehden eräs tavoite onkin juuri se, että avaisimme omilla keskustelunavauksillamme teitä ulos tästä umpikujasta.
Artikkelien sisällöistä saat parhaan yleiskuvan vilkuilemalla otsikoita ja ingressejä.

1 comment

jari ansio: Olipa pätevää analyysia ja argumentointia; kansan syyttäminen passiiviseksi ei kuitenkaan johda mihinkään; ikään kuin syytettäisi raiskauksen uhria häneen kohdistuneesta väkivallasta…pelolla hallitseminen, 70 -luvulla EVA:n ja suurpääoman laiton urkinta ja syrjintä, peruskoulun latistaminen irrallisten tietotaito teknokraattien kasvattaminen, tiedotusvälineiden ja yliopistojen puhdistaminen ”epäilyttävästä” aineksesta on aivan varmasti ajanut isänmaan sivistyneistön (aidon vasemmiston) nurkkiin ja itsesensuuriin. Itsensä kieltämisestä on tehty hyve.
Massatyöttömyydellä aikaan saatu pelolla hallitseminen ja SAK:n reformistinen, uusliberalismille alistumisen linja on pirstonut vastarinnan. Ole siinä sitten taistelevana ja tietoisena kansalaisena.
Erilaiset kansanliikkeet ja parlamentin ulkopuolinen poliittinen toiminta jäi niin muuten pätevästä analyysista kokonaan huomiotta; aivan kuin niitä ei olisi lainkaan. Sehän on hallitsevan porvariston tarkoituskin; vaietaan kuoliaiksi todelliset vaihtoehdot, ulkoparlamentaarinen toiminta (oli hykerryttävää kuunnella juuri YLE -Suomesta eri porvarilehtien raivoa Postilain/lakon tiimoilta; omaa, täysin tumpeloa ministeri Lindeniä lyötiin olan takaa. Syy: vuosikausiin ei ollut nähty poliittista lakkoa, lainsäädäntöön vaikutettu parlamentin ulkopuolelta. Linden toi hopealautasella mahdollisuuden Ay-liikkeelle ja se TARTTUI siihen…ilmeisesti malli pelottaa porvaristoa: voi vaikuttaa muutenkin kuin mainostoimistojen kautta kapitaalin tukemilla vaalikampanjoilla) jäänyt pois politiikan todellisen vaikuttamisen välineistöstä. Samoin SKP (ainoa poliittinen liike, jolla on johdonmukainen ideologia, nykyisen politiikan tekemiselle ja uusliberalismille vaihtoehto jäi myös käsittelemättä.

KUMOUS ja KAUNEUS انـقـــــــــــــــلاب و زیبــــــــــــــــــــایی

torstai 24. lokakuuta 2013