Yhteiskuntien varat matkaavat aarresaarille!
Yliopiston
lehtori Jouko Jokisalo alustaessaan Porissa elokuun lopulla viittasi
Nicholas Shaxsonin kirjaan ”Aarresaaret Miehet, jotka ryöstivät
maailman”. Kirja on selvitys veroparatiisien roolista kansainvälisessä
taloudessa. Lueskelin antaumuksella kyseistä teosta. Otan siitä muutaman
kohdan tarkasteluun sekä teen yrityksen talonpoikaisjärjellä kohdistaa
kysymystä ajankohtaiseen paikalliseen elämään. Shaxson vyöryttää heti
ensimmäisessä luvussa aineiston, jolla hän osoittaa, että olemme
veroparatiisien ympäröimä. Tämän tietokirjailija ilmaisee paljon
puhuvilla kielikuvilla otsikoimalla luvun ”tervetuloa ei mihinkään”,
mutta osoittaa aineistolla näiden kaikkea hallitsevan voiman. Siis
kyseiset aarresaaret eivät näytä olevan missään mutta hallitsevat silti.
Karun todellisuuden tästä hallitsevuudesta Shaxson ilmaisee niin, että paikalliset haasteet ja vaihtoehtoiset näkemykset on eristetty näkymättömiin ja käänteinen moraalikäsitys sisältää korruption sallimisen parhaana liiketoimena ja vääryyksien kertomisesta tulee jälkiseurauksia. Veroparatiisiryppäitä on meitä lähellä eurooppalaisina mm. Ranska ja Hollanti, näitä tärkeämpi on Lontoon Cityn monikerroksinen verkosto ja kolmantena napana Yhdysvallat. Huomattakoon sekin, että erittäin merkittävä toimija tässä kokonaisuudessa on puolueettomuudestaan ja demokratiastaan kehuttu Sveitsi.
Veroparatiisit ovat maailmanlaajuinen kokonaisuus, joka siis ympäröi meitä kaikkia. Saattaa tuntua oudolta, että asiaa voitaisiin nähdä paikallispolitiikan kannalta. Shaxson luonnollisesti keskittyy kirjassaan maailmanlaajuiseen tarkasteluun, jonka hän tuokin ilmi laajalla perusteellisella aineistolla. Tässä olisi kuitenkin tarpeen oivaltaa Shaxsoninkin mainitsema tosiasia siitä, että veroparatiisit ympäröivät meitä kaikkia ja lopulta niiden heijastusvaikutus ylettyyn pientuloiseen eläkeläiseenkin ja peruspäivärahalla olevaan työttömäänkin. Miten tämä voisi olla mahdollinen. Teen kirjaa lukiessani ja viimeaikaisiin uutisiin liittyvänä omavaltaisen kytköksen siitä, että veroparatiisit tulevat liittymään paikalliseen elämänmenoon seuraavina vuosina kunnallispolitiikassa. Nyt nimittäin kantautuu julkisuudesta viestejä, joissa eräät tahot ovat innolla siirtämässä kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja yksityiselle sektorille. Siellä on jo nytkin kansainväliset suurkonsernit vallannut tilaa. Tämän ärsytyskynnyksen ylittymisen syy itselläni on ensimmäinen vaalikeskustelu, jossa eräs pienpuolueen edustaja tarttui näihin veroparatiisikysymyksiin, mutta keskustelun toimittajat keskeyttivät asian toteamalla, että tämä asia ei kuulu nyt tähän. Ehkä se kysymys esitettiin väärässä paikassa, mutta kukaan ei sen paremmin kuutosista kuin oppositiostakaan nostanut kysymystä esille.
Nimittäin tosiasia on, että hyvinvointiyrittämisen tuloksesta merkittävä osa valuu juuri näille aarresaarille. Minusta kyseisen pienpuolueen edustaja teki loistavan oivalluksen ja tämän sanon siksikin, etten ole kyseisen puolueen kanssa missään tekemisissä.
Nicholas Shaxson on alaotsikoinut kirjansa ”miehet jotka ryöstivät maailman” Hän toteaa, että yli puolet maailmankaupasta ja pankkivarallisuudesta kulkee näiden veroparatiisien kautta. Monikansallisten yritysten sijoituksista aarresaarien kautta kulkee kolmannes. Kysymyksessä on kansainvälisten eliittien hanke. Sen avulla he voivat poimia yhteiskunnan tarjoamat edut maksamatta niistä veroa. Kun kyseisten aarresaarien kautta organisoitu järjestelmä on ulottunut markkinoistettu ihin hyvinvointipalveluihin, niin ihmisen heikkoudella rahastamisen tuotoksetkin valuvat veroparatiiseihin. Tämän yritti kyseinen pienpuolueen edustaja ottaa esille. Kun 1990-luvulla käynnisteltiin yksityistettyjä palveluja hoiva-alalle, niin siihen suhtauduttiin Suomessa varauksellisesti siksi, että täällä ei oltu totuttu toisen ihmisen heikkoudella bisneksen tekoon. Tosin aikoinaan huutolaisten kohdalla tehtiin silloista pienbisnestä. Se oli meikäläiseltä 1960-luvulla koulutuksensa aloittaneiden keskuudessa alitajunnassa piilevä mörkö, kun rakennettiin intohimoisesti nyt murtumassa olevaa hyvinvointivaltiota. Tähän on esitettävissä vastalauseita, mutta sen vaaran olen aistimassa kaikista eduskunnan pöntöstä tulevista vakuutteluista huolimatta.
Todettakoon sivuhuomautuksena se, että eri virallisilla tahoilla on tosin noteerattu näiden monikansallisten hoivapalveluyritysten uhkan olemassaolo. Sekin on myönnetty, että hoivayrittämisen keskittyminen ulkomaisiin pörssiyrityksiin ei välttämättä pitemmän päälle tule olemaan kansallinen etu eikä kustannustehokkuudeltakaan paras vaihtoehto.
Arvojen kääntyminen päälaelleen Aarresaaret järjestelmänä edustaa tämän ajan moraalisääntöjä. Näistä on kotoisemmissa merkeissä saatu konkretiaa massiivisista optio- ja muista palkitsemis- järjestelmistä. Tosin nyt oli heikko signaali mahdollisesta muutoksesta Metson ratkaisu peruuttaa lisäosingot. Mistä näissä sekä veroparatiisisysteemissä että näissä kansallisissa talouksissa on lopulta kysymys? Nicholas Shaxson katsoo, että näillä globaalirikkailla on aivan oma maailmansa
ja omat moraalisääntönsä, jotka ovat käänteiset perinteisten arvojen periaatteille. Näille paratiisisaarelaisille verot, demokratia ja yhteiskunta ovat pahoja asioita, kun vastaavasti verojen välttely ja salailu ovat kannatettavia ja hyviä asioita. Miten tämä kaikki on sitten mahdollista? On nähtävissä, että valtiokoneistot on vallattu tukemaan aarresaarelaisia.
Verojen välttely on tehty valtioiden päätöksillä helpoksi. Siksi meikäläisellä herää tunne siitä, että päättäjät puhuessaan arvoista ja väittäessään kannattavansa hyviä tavoitteita, ovatkin ”ketun häntä kainalossa”, kun samaan aikaan tehdään vallan toisenlaisiin tuloksiin johtavia päätöksiä. Tämä nyt oli epäilys, mutta kieltämättä sen kaltaisia tunteita tulee seuratessa kotoisenkin parlamentin istuntoja televisiosta. Huomattakoon sekin, että taloustieteilijät ovat osoittaneet nykyisen globaalin talouskriisin alkaneen aikanaan Yhdysvaltain silloisen presidentti Gerge W. Bushin päätöksistä. Kaiketi tulevissa vaaleissa aarresaarelaiset satsaavat ystävänsä Mitt Romneyn valintaan. Tosin hän on jonkin verran yrittänyt ”avautumisellaan” veroprosentistaan hälventää epäilyjä. Nicholas Shaxson on äskettäin lehtiartikkelissaan saanut raotettua muuta Romneyn salaisuuksien verkkoa. Nicholas Shaxson ravistelee omaksuttuja ennakkokäsityksiä monista asioista. Esimerkiksi nähdäkseni hyvin yleisesti sekä meikäläisellä ruohonjuuritasolla että politiikan piirissä on ihannoitu Sveitsiä sen puolueettomuuden säilyttämisestä ja demokratiasta, mikä käsitys juontuu usein toteutettaviin kansanäänestyksiin. Vaikka tunnettu tosiasia on maan pankkijärjestelmä ja sen palvelukset hyvin kyseenalaisille tahoille, niin siihen ei kuitenkaan sanottavammin kiinnitetä huomiota. Shaxson ilmaiseekin hyvin Sveitsin käytännöt otsikoimalla luvun ”puolueettomuus kannattaa” ja ”Sveitsi, Euroopan perinteikkäin salaisuusvaltio”. Shaxson tuo ilmi monia tekijöitä, jotka ovat vähemmän mairittelevia juttuja Sveitsille. Tietenkään omassakaan ajattelussa eivät nämä asiat vie puolueettomuuden ja demokratian sovelluksen ansioita maalta, mutta on paikallaan huomata ja tunnustaa yleisesti meillekin säteilevät maan laitosten tekemät palvelut finanssipääomalle. .
Miten Keynesin opit suhtautuvat aarresaariin?
Mielenkiintoinen luku Nicholas Shaxsonin kirjassa on John Maynard Keynesiä käsittelevä luku. Keynesiläisen aikakauden kasvattina kiinnostus herää, olisiko sittenkin Keynesiin paluussa mahdollisesti jotain apua tähän veroparatiisiprobleeman ratkaisuun? Jollakin tavalla vaatimattomalla kansantaloustieteellisen oppipohjan perustalta on joinakin iltahämärän hetkinä tullut ajatelleeksi kaihoten keynesiläisen politiikan aikaa. Tätä on tukenut muutamat lukemani nobelisti Paul Krugmanin teokset. Shaxson tuo ilmi itselleni tuntemattomia Keynesin elämäkerran piirteitä, jotka eivät ole kovinkaan mairittelevia.
Toisaalta suurmiesten harmaita tai pimeitäkin puolia paljastuu lähes jokaiselta ja niistä vain osa liittyy tosiasiallisesti kyseisen ajattelijan filosofiaan. Näin on nähtävä Keynesinkin osalta. Ne eivät saa tehdä tyhjäksi Keynesin ajattelun merkitystä ja Shaxson sanookin sen olevan edelleen äärimmäisen ajankohtainen. Joka tapauksessa Keynesin opit ovat vaikuttaneet merkittävästi nykyisten hyvinvointivaltioiden syntyyn eikä olekaan ihme, että aikoinaan mm. Yhdysvaltojen julkisuudessa Keynes leimattiin sosialismin liepeille.
Jossakin määrin olen näkevinäni vähintään Keynesin haamun nykyisen kapitalismin kriitikoissa, jotka edelleenkin sanovat liputtavansa markkinatalouden ja kapitalismin puolesta. Keynes oli itsekin kapitalisti ja jopa tuki Britannian imperialistisia piirteitä.
Keynesin huippukausi ajoittuu sodan ja hänen kuolemansa jälkeiseen aikaan ja jatkui aina 1960-1970 lukujen vaihteeseen saakka. Kaikkineen Keynesillä näyttäisi olevan sanottavaa veroparatiisitalouden ja finanssikapitalismin suhteen niiden vastavoimana.
Tunnettu tosiasia on, että taloudellinen kriisi on pääomapiireille tuottoisaa aikaa. Yhteiskunnat myöntävät mittavia etuuksia. Tällainen on mm. rajoitettu sijoittajan vastuu, jonka ansiosta sijoittajat pääsevät irti tappioistaan siirtämällä ne yhteiskunnan vastuulle. Siis käytännössä voitot ovat sijoittajien ja tappiot mönkään menneistä jutuista yhteiskunnan. Siis tappiot onkin sosialisoitu Eiköhän nykyisessä eurokriisissäkin olla maksamassa Saksan ja Ranskan pankkien sijoittajien luottotappioita.
Herää kysymys, kuinka paljon näistäkin aikanaan kiertyy juuri aarresaarille sijoittajien päästessä kuiville.
Suomi on pieni tekijä maailmanlaajuisessa taloudessa eikä Shaxson paljoakaan noteeraa Suomea. Shaxson mainitsee korkean veroasteen maina Ruotsin, Suomen ja Tanskan, jotka ovat korkeasta veroasteestaan huolimatta kilpailukykyluokituksessa kärkisijoilla.
Kaikkineen Shaxson esittääkin kritiikkiä veroajatteluun tuomalla esille mallin siitä, että verotusta ei pidä mieltää pelkäksi osakkeenomistajien kulueräksi, vaan se on nähtävä tulonjakona yhteiskunnalle ja sijoituksena sille, että yhteiskunta toteuttaa infrastruktuurin, koulutuksen, yhteiskuntarauhan ja liiketoiminnan yleiset edellytykset. Veronkierrosta ei kuitenkaan liioin puhuta paljoakaan. Harmaa talous on keskusteluissa ja sen torjunta onkin tarpeen, mutta olisiko syytä katsoa tilannetta makrotasolla. Hyvinvoivien kansantalouksien verotulot ovat pysyneet vuosia suurin piirtein ennallaan, mutta suurten yritysten ja rikkaiden yksittäishenkilöiden maksamien verojen osuus on pienentynyt, mutta yritysten voitot ovat kuitenkin samaan aikaan kasvaneet. Eikös verotuksen pitäisi perustua voittojen suuruuteen? Kuinka sitten on mahdollista näiden rikkaiden maksamien verojen pienentyminen. Yhtälö ei taida aueta muutoin kuin myöntämällä veronkierron olemassaolo
ja miten se sitten tapahtuukaan? Sehän toimii kätevästi aarresaarien kautta. Suuret mullistukset takana ja vieläkö suuremmat edessä?
Nicholas Shaxson hakee nykytalouden veroparatiisijärjestelmän alkujuurta, jonka hän ajallistaa jonnekin 1970-luvun tienoille. Tarkkaa käännekohtaa, jossa suunta säännellymmästä taloudesta kääntyi, hän ei aivan tarkkaan määrittele. Tarkka aineisto ja perustellut päätelmät johtavat sekä Britannian että Yhdysvaltojen päätöksentekokoneistoihin, joiden liepeille oli syntynyt epävirallisia verkostoja. Siis tämän päivän suomenkielellä ilmaistuna kysymyksessä ovat olleet silloiset ”hyvä veli” verkostot. Tässä valossa kirjan nimessä oleva ”miehet, jotka ryöstivät maailman” on hyvin osuva. Shaxson tuo ilmi ihan arkijärjellä oivallettavana näiden markkinoiden sisäisen kilpailulogiikan. Jokaisella aarresaarella on omat erikoisuutensa. Jos Caymansaaret päättäisi jossakin asiassa ryhtyä nollaveroakrobatiaan, niin Bahama vastaisi pian siihen pysyäkseen pelissä mukana ja saman tien vastaavia temppuja tekisivät sekä Luxenburg että Jersey. Sinänsä kirjan lukijana herää mielenkiintoiseksi aiheeksi sekin, että Luxenburg on yksi aarresaarien ryhmän pelureista ja samanaikaisesti siellä sijaitsee monia yhteiseurooppalaisia toimielimiä, joiden virkamiehet käyskentelevät samoissa piireissä aarresaaripelureiden kanssa. Shaxson ei tartu selvästi kysymykseen salaseurojen ja salaisten porukoiden yhteispeliin, mutta rivien välistä ilmenee asian tulleen tekijälle ilmeisen selväksi. Jotta hämähäkinseitti voitaisiin kutoa, niin siihen tarvitaan hämähäkkejä
sitä luomaan. Tällainen hämähäkinseitti rakennettiin siinä, kun Britannia rakensi uuden imperiumin vanhan imperiuminsa raunioille.
Yhdysvallat on suuri veroparatiisi. Varallisuusvuoto alkoi jo 1960-luvulla, mutta nykyiseen verrattuna se oli pieni. Tuohon aikaan pääoman liikkeitä kontrolloitiin, verotkin olivat vielä korkeahkot ja euromarkkinat alkutekijöissään. Jälki-imperialistinen veroparatiisiverkosto oli kuitenkin Britanniassa jo aluillaan. Yhdysvalloissa oli jo viesti selvä siitä, että siitä tuli muodostaa oma paratiisipiste Sveitsin tapaan. Huomattavaa tässäkin kohdassa on aiemmin mainittu Sveitsin osuus paratiisiverkoston synnyssä. Vauhti oli alkuun 1960-luvulla vielä vasta lähtökuopissaan, mutta alkukiihdytyksen myötä vauhti koveni. Miamin pankkien talletuksista oli 1980-luvulla jo 40 prosenttia ulkomailta. Alkuvaiheessa Yhdysvaltojen johdolta Washingtonista ei vielä aktiivisesti vauhditettu kehitystä joskin lähtölaukauksen antajaksi on nostettavissa John F. Kennedy. Yhdysvaltojen kehityskuva on koko veroparatiisitaudin kuvajainen sillä sen kasvaessa USA:n sisäinen rappeutuminen kiihtyi. Yhdysvaltoja käsittelevä luku sisältää paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka on kylläkin uutisissa meillä noteerattu, mutta niiden taustoja ei ole avattu, kuten tässä kirjassaan Shaxson tekee. Onkin huomattava se, että samantyyppinen kehitys on havaittavissa maailmanlaajuisena ilmiönä, sillä nykyjärjestelmä takaa köyhien maiden pysymisen köyhinä. Tämän Shaxson avaa kirjassaan luvussa ”kehitys peruutettu”, jossa hän osoittaa maailmanlaajuisena näkyvän todellisuuden siitä, että köyhät tulevat pysymään köyhinä, jos nykymenon annetaan jatkua. Avoimuus on hieno sana, mutta tuntematon nykykapitalismissa. Nicholas Shaxson osoittaa luvussa ”peruuttamattomia muutoksia?” sen, että salaisuusalueet ovat talouskriisin taustalla. Jälleen astuu kuvaan John Maynard Keynes, joka on sanonut omistajuuden ja käytännön toiminnan etääntymisen turmiolliseksi. Finanssimarkkinoiden saadessa vapaat kädet, jolloin demokraattisten valtioiden asioihin puuttumisen mahdollisuudet menivät sekä samalla omistajien ja käytännön toiminnan yhteydet hävisivät, jolloin markkinoilla huseeranneet saattoivat toimia ilman minkäänlaista kontrollia.
Sen seurauksia me maksamme kaikki tänään. Suuret kassa-arkut pöllineet ovat tietysti tipotiessään eli voitot on nostettu ja valtiot nyt maksavat tappiot. Vastavirtaan! Taisteluun veroparatiisien ylipappeja vastaan! Nicholas Shaxsonin kirjan loppuosa on haasteellinen. Hän kehottaa lähtemään taisteluun veroparatiisien ylipappeja vastaan. Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestö OECD on maailman rikkaiden maiden kerho, jonka sana mm. Suomessa on aina painanut paljon. Sen kannanotossa veroparatiiseista todetaan niistä olevan suurta haittaa. Kyseisellä kannanotolla luulisi olevan vaikutusta, mutta eipä Suomessakaan ole kovin selvää veroparatiisien vastaista liikehdintää ilmaantunut. OECD:n kannanotto on aiheuttanut kansainvälisesti vastahyökkäyksen aarresaarien ”peliveikoilta” ja näin OECD:n hanke alkoi kuivua kasaan. Kamppailu näitä vastaan on hiipunut ja veroparatiiseja vastaan kamppailussa mukana ollut McInture onkin todennut Washingtonin lobbariarmeijaa vastaan käydystä taistelusta: ”Meitä on niin kovin vähän ja heitä on niin paljon.”
Aiemmin tässä jutussa tuli todettua, että aarresaarien eli näiden veroparatiisien oma toiminta ja niiden palveluja käyttävien veijareiden ja heidän tukijoukkojensa arvot ovat kääntyneet nurinpäin. Aiemmin paheksutusta keinottelusta, jopa varastamiseen verrattavasta toiminnasta, onkin tullut hyve. Tällaiseen toimintaan osallistuminen vaatii ihmiseltä paljon hänen omien raadollisten piirteittensä toteuttamiseksi ja kaiken mahdollisesti sisältä kumpuavan omantunnon äänen kuristamiseksi. Vaatiiko tämä takinkääntö jo valmiiksi käänteisten arvojen omaksumisen vai onnistuuko täyskäännös
tuntematta suurempia omantunnontuskia? Nicholas Shaxson marssittaa kirjassaan konkreettisen esimerkkihenkilön, joka työskentelee Bahamalla pöytälaatikkopankkiirina. Shaxson nähtävästi tuntee kyseisen henkilön hyvin ja heillä on keskinäinen luottamus. Kirjan luvussa ”veroparatiisielämää” hän kuvaa inhimilliseltä kannalta kyseisen toimijan elämäntapaa. Kyseisellä pankkiirilla on ollut hyvin nousujohteinen työura ja hän on menestynyt Bahamalla pöytälaatikkopankin hoitajana. Hän toteaa, että hänellä ei ole liioin koskaan ollut sellainen olotila, että hän tekisi väärin auttaessaan asiakkaitaan vaikka rikkomaan lakia. Tosin ”omantunnontuskan” helpottamiseksi on pitänyt välillä mielikuvituksessa kuvitella todella auttavansa jotakin. Tosin välillä hän on tajunnut ylläpitävänsä köyhyyttä maailmassa. Kaikitenkin tämä toiminta vaatii tietyn tyyppisen ihmisrodun, jota edustaa Shaxsoniin kirjassa oleva Caymansaarten toimija, joka esittelee itsensä Paholaiseksi. Oikea nimi jää
Shaxsoniltakin hämärän peittoon. Toisin päin takinkääntäjäkin Shaxsonin kirjasta löytyy, sillä Jerseyn neuvonantaja on kääntynyt tiukaksi salaisuusvaltioiden arvostelijaksi. Hän avoimesti sanoo senkin, että koko toiminnan ajattelu perustuu ”hyvä veli verkostoihin, jossa olet joko puolesta tai vastaan. Kun on tullut lukeneeksi ja katsoneeksi mafiaa kuvaavia kirjoja ja elokuvia, niin kaikkineen tämä koko aarresaari kuvio alkaa muistuttaa samaa. Tosin erona on se, että pyssyt eivät ole paukkuneet, ainakaan vielä. Kaikkineen Shaxsonin kirjan lukeminen on väliin kuin lukisi jostakin vaikkapa Yhdysvaltojen kieltolain aikaisen mafiatoiminnan historiakirjaa. Kun ollaan tekemisissä salaisen koneiston salaveljien koneiston kanssa, niin täytyy antaa kirjan kirjoittajalle tunnustusta hänen löydöistään tästä aarresaarien kokonaisuudesta. Sittenkin hänen löytönsä taitavat lopulta olla vain jäävuoren huippu eli mitä kaikkea kätkeytyneekään veran alle. Tämän Shaxson myöntää itsekin todetessaan Lontoon Cityn salaisuuksia kuvatessaan luvussa ”aarnikotkan armoilla”, että vaikka etsisi päiväkausia tietoa City of London Corporation verkkosivuilta, ei silti välttämättä pystyisi kunnolla vastaamaan kysymykseen, mikä se pohjimmiltaan on eli mitä muuta se on kuin neliömailin paikallishallintoalue Lontoossa.
Kotoinen näkökulma aarresaariin
Edellä on tullut mainituksi nämä kotoiset hoivapalvelujen suurtuottajat, niin missä määrin niiden omistussuhteista lieneekään aarresaarilla? Tästä saattaisi olla paikallaan ainakin jotakin tietoa paikallisille päätöksentekijöille. Tietysti päätöksentekijöitä sitovat kilpailutussäännöt ja muut reunaehdot, mutta sittenkin on parempi tieto asioista kuin silmät ummessa päätöksenteko. Tässä kaikkineen herää edellä mainitsemani vaara siitä, että lopputulos ei välttämättä aina olekaan pitkällä tähtäyksellä edullinen. Voi nimittäin käydä niin, että kansainvälinen konserni tekee halvat tarjoukset saadakseen muut kilpailijat pois markkinoilta ottamalla lyhyen aikavälin riskin mutta pitkän aikavälin myyjän markkinaedun. Näitä tapauksia on jo olemassa pienemmässä mitassa ja muutaman kunnan kohdalla tilanne saattaa olla edessä muutaman vuoden kuluttua. Joissakin maissa kuten Britanniassa on esiintynytkin näitä aarresaarelaisten vastustusta virkamiesten taholla.
Nyt kunnallisvaalien aikaan toivon tulevilta valtuutetuilta sitä valppautta, että ainakin selvittävät hyväksyessään luottamustoimissaan hoiva- ja yleensä palvelujen tuottajiksi kansainvälisiä ja kotoisiakin suurkonserneja, missä määrin niiden tuotot ohjautuvat paratiisisaarille. Siis ymmärrän annetut reunaehdot, mutta sittenkin asiasta pitää voida keskustella. Toivottavaa on, että aarresaarien veroparatiisijärjestelmä hyväksytään vaalikeskusteluissa esiin nostettavaksi, sanokoon, valtiovallan johto asiaan mitä tahansa.
Kyllä heidänkin pitää pystyä myöntämään, että verolaiva vuotaa veroparatiisisaaria kohti. Olisiko aika palauttaa valta takaisin kansalle, kuten Shaxon esittää kirjansa lopussa. Entä miten olisi maailmanlaajuinen perusarvojen kauneus, hyvyys, rakkaus, totuus palauttaminen ja julistamalla pannaan näiden vastaiset toiminnot eli näin olisi romutettava aarresaarijärjestelmä. Shaxson kertoo Lontoon Cityä käsittelevän luvun lopussa Isä William Taylorin esittämästä haasteesta meille kaikille: ”Meidän on kaduttava tekojamme. Olemme kuvitteellista yhteisöllistä onnellisuutta tuottavan ohjelman pauloissa. Kyse on houreesta, joka tekee meistä orjia.” Lukisinkohan tuota lausumaa niinkin, että me jokainen olemme näiden aarresaarelaisten orjia ja sitä taitavat olla jopa meidän valitsemamme edushenkilöt niin Helsingissä, Brysselissä kuin täkäläisissäkin vallansaleissa. Nyt
huomasin, että aamutelevision haastattelija ei pitänytkään veroparatiisikysymystä epäkunnallisena, vaan heitti sellaisen yhdelle puoluejohtajalle vastattavaksi. Valta takaisin kansalle!
Nicholas Shaxson vie lukijansa vakavaksi viimeisessä luvussa, jonka hän aloittaa John Maynard Keynesin lausumalla: ”Epäonnistuessamme sellaisen herkän koneen hallinnassa, jonka toimintaa emme ymmärrä, olemme ajaneet itsemme hirvittävään sekasortoon.” Kirjassa esitellyssä asiassa ollaan tekemisissä herkän koneen kanssa, mutta Shaxson sanoo sen olevan paljon vaarallisemman. Toki kansallinen pankkisääntely on ihan hyvä asia, mutta se ei riitä tässä tilanteessa. Tarvitaan
muutosta maailmanlaajuiseen finanssijärjestelmään. Tulee Shaxsonin teesejä lukiessa mieleen sekin, että missähän määrin lopulta tulee auttamaan tilannetta Euroopan pankkijärjestelmän pankkivalvonta ja euron pelastamisoperaatiot? Ettei vaan kävisi höperösti? Shaxson ottaa kymmenen asiaa, joihin tarvitaan muutos. Ensimmäiseksi hän nostaa avoimuuden. Tämä avoimuus pitää toteutua globaalin tason ohella alueellisissa järjestelmissä. Toiseksi asiaksi hän nostaa kehitysmaiden asettamisen etusijalle. Nykyjärjestelmä ylläpitää köyhyyttä ja jopa lisää sitä. Kolmanneksi Shaxson nimeää globaalin verkoston tärkeimmän ja aggressiivisimman osan eli Britannian veroparatiisiverkoston suitsimisen. Lontoon Cityn hallintoalue on osittain kansan ja demokraattisen järjestelmän ulottumattomissa toimiva veroparatiisisaareke. Kirjan lukijana tämä Lontoon Cityn rooli kokonaisuudessa ei ole täysin yllätys, mutta sen sijaan panee ajattelemaan, miten demokratian nimeen vannovien maiden hallinnon suojeluksessa voivat toimia tällaiset koneistot? Britannian ohella näitä ihmetyksiä kohdistuu Sveitsiin ja joihinkin Euroopan Unioninkin jäsenmaihin. Toivon mukaan tunne ei ole totta, mutta mielessä välkkyy, onko unionin omakaan hallinto täysin pulmunen ja miten on Euroopan keskuspankin suhde tähän kysymykseen? Neljäntenä Shaxson nostaa
esiin verouudistukset. Tällä saralla olisi kansallisestikin paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei ilmeisesti haluta käyttää. Yksittäisasiana Shaxson esittää kaivannaisteollisuuden, josta virtaa tauotta valtavia summia aarresaarille. Tämä kysymys on suomalaisittainkin ajankohtainen. Onhan meidänkin kaivannaisteollisuus lähes kokonaan ulkomaisten käsissä. Ehkä Talvivaarassa on vielä kotoinen omistusosuus joltinenkin.
Verouudistukset edellyttävät johtajuutta, esimerkin näyttämistä ja yksipuolista toimintaa. Yhdysvalloissa oli syyskuun 11 päivän 2001 jälkeen yritys toteuttaa uudistuksia, mutta sitten lobbarit tulivat nopeasti hätiin ja hanke kuivui siihen. Keskeinen
juttu olisi pistää kuriin veroparatiisipalveluita tarjoavat välikädet ja niiden yksityiset asiakkaat. Sveitsin pankkien kuriin saattamista on yritetty, mutta mikään ei ole onnistunut paitsi osittain silloin, kun painostus on kohdistunut suoraan pankkeihin. Paljon kirjoitettu kysymys on koko rahoitussektorin uudistaminen. Vaikka kovin paljon tuloksia ei tulisikaan, niin asioiden nostaminen julkisuuden areenalle tuo todellisuutta päivänvaloon ja ihmisten tietoisuuteen. Tätä kautta voisi lähteä isompia muutosvyöryjä liikkeelle. Tässä mielessä lukemani Shaxsonin kirja on arvokas ja kiitokset ansaitsevat kirjan kääntäjä ja kustantaja. Yksi julkisuudessa silloin tällöin esiintyvä asia on yritysten vastuu. Onhan suuryrityksillä ollut tunnettuja yhteiskuntavastuun johtajia, mutta mitähän heidänkään suunnaltaan on saatu aikaan? Eiköhän hekin laula sen lauluja, jonka huoneistoissa he majailevat? Edellä on mainittu arvojen kääntyminen nurinpäin, niin välttämättä tämä ei ole vain aarresaariverkostossa oleva tosiasia. Se taitaakin olla totta monissa suuryrityksissä, vaikka niiden viralliset arvot onkin mainittu toisin. Ainakin rajoilla liikuttaessa taitaa sittenkin ahneus voittaa kuten on näkynyt niiden johtajien kohdalla käyvän. Esimerkkejä me varmasti kukin voimme löytää, kun alamme miettiä lukemiamme uutisointeja. Edellä mainittu liittyy kysymykseen korruptiosta. Suomi on pitänyt tässä itseään ”puhdas pulmusena”, mutta viimeaikoina on kyllä rapaa roiskunut tämänkin pulmusen päälle.
Yhdessä arvojen rapautumisen kanssa korruptio tekee pahaa jälkeä. Shaxson esittää korruptioon liittyvänä hyvin mielenkiintoisen tehtävän siitä, että korruption maantieteellisen uudelleentulkitsemisen ohella pitää itse korruptio uudelleen tulkita. Tähän liittyvänä on nähtävä asia niin, että vaikka toiminta olisikin kyseisen maan lakien reunaehtojen sisällä, niin siihen kuitenkin voi liittyä korruption piirteet. Eiköhän tästäkin löydy asiaa miettivälle aivan näitä kotoisia korruptiosta ”putipuhtaasta” maasta esimerkkejä.
Laajan ja tiukkaa asiaa sisältävän kirjan läpikäynnistä laadittavan referaatin tuottaminen oli varsin työläs ja sen tiivistäminen lehtijutunomaiseksi ei näin onnistunutkaan, joten on tyytyminen tähän hiukan kommentoituun kokonaisuuteen. Kommenteissa on jonkin verran jopa kyynisyyttä meikäläiseen ”pulmusena” elämisen ilmapiiriin. Olisiko jo aika meillä Suomessakin tunnustaa tosiasiat, sillä kyllä mekin taidamme olla mukana aarresaarien verkossa joskin pienenä tekijänä. Tämä liittyy Shaxsonin kymmenenneksi nostamaan uudistamisen tarpeeseen, joka on kulttuurin muuttaminen. Oikeastaan tuleekin aatos, että tässä taitaisi olla muutoksen ydin. Mikä tämä ydin sitten olisi? Shaxson sanoo asian tiivistetysti niin, että jos hännystely väärinkäytöksillä rikastuneiden kanssa jatkuu, peli on menetetty. On siis noustava veronkierron, lainsäädännön kiertelyä ja
riskien sekä kustannusten siirtämistä muiden niskoille vastaan. Shaxson ei ole täysin menettänyt toivoaan, vaan näkee mainitun hännystelyn eliminoinnin mahdollisuuksia olevan olemassa. Kansainväliset järjestöt voivat ajaa uusia veroparatiisijärjestelmää vastaan olevia lakeja. Tässä me kaikki voimme olla tukemassa hankkeita. Shaxson tiivistää lopussa niin, että meidän on otettava kielemme ja kulttuurimme hallinta takaisin sen kaapanneilta. Näillä kaappareillahan ei ole mitään tilivelvollisuutta, mutta ovat olleet siitä huolimatta etuoikeutettua joukkoa. Summa summarum: Me pystymme välttämään uhkakuvien tulevaisuuden, koska meidän on pakko niin tehdä. Näinhän se on, mutta…Tämä loppulause ”mutta” sanoineen on tämän aineiston kokoajan eli tarkoitan sitä, että meidän jokaisen on herättävä tosiasioihin, muuten ei hyvä seuraa! Jokainen yksilönä voi omalta osaltaan tehdä vaikka pienenkin liikkeen ja pienistä lähteistä alkavat suuretkin virrat. Niilikin alkaa mitättömästä lähteestä Afrikan viidakosta. Edellä oleva teksti ei ole kirjan kattava selostus, vaan joitakin kohtia sieltä ja täältä poimittuna. Kirja kannattaa lukea!
Yliopiston
lehtori Jouko Jokisalo alustaessaan Porissa elokuun lopulla viittasi
Nicholas Shaxsonin kirjaan ”Aarresaaret Miehet, jotka ryöstivät
maailman”. Kirja on selvitys veroparatiisien roolista kansainvälisessä
taloudessa. Lueskelin antaumuksella kyseistä teosta. Otan siitä muutaman
kohdan tarkasteluun sekä teen yrityksen talonpoikaisjärjellä kohdistaa
kysymystä ajankohtaiseen paikalliseen elämään. Shaxson vyöryttää heti
ensimmäisessä luvussa aineiston, jolla hän osoittaa, että olemme
veroparatiisien ympäröimä. Tämän tietokirjailija ilmaisee paljon
puhuvilla kielikuvilla otsikoimalla luvun ”tervetuloa ei mihinkään”,
mutta osoittaa aineistolla näiden kaikkea hallitsevan voiman. Siis
kyseiset aarresaaret eivät näytä olevan missään mutta hallitsevat silti.Karun todellisuuden tästä hallitsevuudesta Shaxson ilmaisee niin, että paikalliset haasteet ja vaihtoehtoiset näkemykset on eristetty näkymättömiin ja käänteinen moraalikäsitys sisältää korruption sallimisen parhaana liiketoimena ja vääryyksien kertomisesta tulee jälkiseurauksia. Veroparatiisiryppäitä on meitä lähellä eurooppalaisina mm. Ranska ja Hollanti, näitä tärkeämpi on Lontoon Cityn monikerroksinen verkosto ja kolmantena napana Yhdysvallat. Huomattakoon sekin, että erittäin merkittävä toimija tässä kokonaisuudessa on puolueettomuudestaan ja demokratiastaan kehuttu Sveitsi.
Veroparatiisit ovat maailmanlaajuinen kokonaisuus, joka siis ympäröi meitä kaikkia. Saattaa tuntua oudolta, että asiaa voitaisiin nähdä paikallispolitiikan kannalta. Shaxson luonnollisesti keskittyy kirjassaan maailmanlaajuiseen tarkasteluun, jonka hän tuokin ilmi laajalla perusteellisella aineistolla. Tässä olisi kuitenkin tarpeen oivaltaa Shaxsoninkin mainitsema tosiasia siitä, että veroparatiisit ympäröivät meitä kaikkia ja lopulta niiden heijastusvaikutus ylettyyn pientuloiseen eläkeläiseenkin ja peruspäivärahalla olevaan työttömäänkin. Miten tämä voisi olla mahdollinen. Teen kirjaa lukiessani ja viimeaikaisiin uutisiin liittyvänä omavaltaisen kytköksen siitä, että veroparatiisit tulevat liittymään paikalliseen elämänmenoon seuraavina vuosina kunnallispolitiikassa. Nyt nimittäin kantautuu julkisuudesta viestejä, joissa eräät tahot ovat innolla siirtämässä kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja yksityiselle sektorille. Siellä on jo nytkin kansainväliset suurkonsernit vallannut tilaa. Tämän ärsytyskynnyksen ylittymisen syy itselläni on ensimmäinen vaalikeskustelu, jossa eräs pienpuolueen edustaja tarttui näihin veroparatiisikysymyksiin, mutta keskustelun toimittajat keskeyttivät asian toteamalla, että tämä asia ei kuulu nyt tähän. Ehkä se kysymys esitettiin väärässä paikassa, mutta kukaan ei sen paremmin kuutosista kuin oppositiostakaan nostanut kysymystä esille.
Nimittäin tosiasia on, että hyvinvointiyrittämisen tuloksesta merkittävä osa valuu juuri näille aarresaarille. Minusta kyseisen pienpuolueen edustaja teki loistavan oivalluksen ja tämän sanon siksikin, etten ole kyseisen puolueen kanssa missään tekemisissä.
Nicholas Shaxson on alaotsikoinut kirjansa ”miehet jotka ryöstivät maailman” Hän toteaa, että yli puolet maailmankaupasta ja pankkivarallisuudesta kulkee näiden veroparatiisien kautta. Monikansallisten yritysten sijoituksista aarresaarien kautta kulkee kolmannes. Kysymyksessä on kansainvälisten eliittien hanke. Sen avulla he voivat poimia yhteiskunnan tarjoamat edut maksamatta niistä veroa. Kun kyseisten aarresaarien kautta organisoitu järjestelmä on ulottunut markkinoistettu ihin hyvinvointipalveluihin, niin ihmisen heikkoudella rahastamisen tuotoksetkin valuvat veroparatiiseihin. Tämän yritti kyseinen pienpuolueen edustaja ottaa esille. Kun 1990-luvulla käynnisteltiin yksityistettyjä palveluja hoiva-alalle, niin siihen suhtauduttiin Suomessa varauksellisesti siksi, että täällä ei oltu totuttu toisen ihmisen heikkoudella bisneksen tekoon. Tosin aikoinaan huutolaisten kohdalla tehtiin silloista pienbisnestä. Se oli meikäläiseltä 1960-luvulla koulutuksensa aloittaneiden keskuudessa alitajunnassa piilevä mörkö, kun rakennettiin intohimoisesti nyt murtumassa olevaa hyvinvointivaltiota. Tähän on esitettävissä vastalauseita, mutta sen vaaran olen aistimassa kaikista eduskunnan pöntöstä tulevista vakuutteluista huolimatta.
Todettakoon sivuhuomautuksena se, että eri virallisilla tahoilla on tosin noteerattu näiden monikansallisten hoivapalveluyritysten uhkan olemassaolo. Sekin on myönnetty, että hoivayrittämisen keskittyminen ulkomaisiin pörssiyrityksiin ei välttämättä pitemmän päälle tule olemaan kansallinen etu eikä kustannustehokkuudeltakaan paras vaihtoehto.
Arvojen kääntyminen päälaelleen Aarresaaret järjestelmänä edustaa tämän ajan moraalisääntöjä. Näistä on kotoisemmissa merkeissä saatu konkretiaa massiivisista optio- ja muista palkitsemis- järjestelmistä. Tosin nyt oli heikko signaali mahdollisesta muutoksesta Metson ratkaisu peruuttaa lisäosingot. Mistä näissä sekä veroparatiisisysteemissä että näissä kansallisissa talouksissa on lopulta kysymys? Nicholas Shaxson katsoo, että näillä globaalirikkailla on aivan oma maailmansa
ja omat moraalisääntönsä, jotka ovat käänteiset perinteisten arvojen periaatteille. Näille paratiisisaarelaisille verot, demokratia ja yhteiskunta ovat pahoja asioita, kun vastaavasti verojen välttely ja salailu ovat kannatettavia ja hyviä asioita. Miten tämä kaikki on sitten mahdollista? On nähtävissä, että valtiokoneistot on vallattu tukemaan aarresaarelaisia.
Verojen välttely on tehty valtioiden päätöksillä helpoksi. Siksi meikäläisellä herää tunne siitä, että päättäjät puhuessaan arvoista ja väittäessään kannattavansa hyviä tavoitteita, ovatkin ”ketun häntä kainalossa”, kun samaan aikaan tehdään vallan toisenlaisiin tuloksiin johtavia päätöksiä. Tämä nyt oli epäilys, mutta kieltämättä sen kaltaisia tunteita tulee seuratessa kotoisenkin parlamentin istuntoja televisiosta. Huomattakoon sekin, että taloustieteilijät ovat osoittaneet nykyisen globaalin talouskriisin alkaneen aikanaan Yhdysvaltain silloisen presidentti Gerge W. Bushin päätöksistä. Kaiketi tulevissa vaaleissa aarresaarelaiset satsaavat ystävänsä Mitt Romneyn valintaan. Tosin hän on jonkin verran yrittänyt ”avautumisellaan” veroprosentistaan hälventää epäilyjä. Nicholas Shaxson on äskettäin lehtiartikkelissaan saanut raotettua muuta Romneyn salaisuuksien verkkoa. Nicholas Shaxson ravistelee omaksuttuja ennakkokäsityksiä monista asioista. Esimerkiksi nähdäkseni hyvin yleisesti sekä meikäläisellä ruohonjuuritasolla että politiikan piirissä on ihannoitu Sveitsiä sen puolueettomuuden säilyttämisestä ja demokratiasta, mikä käsitys juontuu usein toteutettaviin kansanäänestyksiin. Vaikka tunnettu tosiasia on maan pankkijärjestelmä ja sen palvelukset hyvin kyseenalaisille tahoille, niin siihen ei kuitenkaan sanottavammin kiinnitetä huomiota. Shaxson ilmaiseekin hyvin Sveitsin käytännöt otsikoimalla luvun ”puolueettomuus kannattaa” ja ”Sveitsi, Euroopan perinteikkäin salaisuusvaltio”. Shaxson tuo ilmi monia tekijöitä, jotka ovat vähemmän mairittelevia juttuja Sveitsille. Tietenkään omassakaan ajattelussa eivät nämä asiat vie puolueettomuuden ja demokratian sovelluksen ansioita maalta, mutta on paikallaan huomata ja tunnustaa yleisesti meillekin säteilevät maan laitosten tekemät palvelut finanssipääomalle. .
Miten Keynesin opit suhtautuvat aarresaariin?
Mielenkiintoinen luku Nicholas Shaxsonin kirjassa on John Maynard Keynesiä käsittelevä luku. Keynesiläisen aikakauden kasvattina kiinnostus herää, olisiko sittenkin Keynesiin paluussa mahdollisesti jotain apua tähän veroparatiisiprobleeman ratkaisuun? Jollakin tavalla vaatimattomalla kansantaloustieteellisen oppipohjan perustalta on joinakin iltahämärän hetkinä tullut ajatelleeksi kaihoten keynesiläisen politiikan aikaa. Tätä on tukenut muutamat lukemani nobelisti Paul Krugmanin teokset. Shaxson tuo ilmi itselleni tuntemattomia Keynesin elämäkerran piirteitä, jotka eivät ole kovinkaan mairittelevia.
Toisaalta suurmiesten harmaita tai pimeitäkin puolia paljastuu lähes jokaiselta ja niistä vain osa liittyy tosiasiallisesti kyseisen ajattelijan filosofiaan. Näin on nähtävä Keynesinkin osalta. Ne eivät saa tehdä tyhjäksi Keynesin ajattelun merkitystä ja Shaxson sanookin sen olevan edelleen äärimmäisen ajankohtainen. Joka tapauksessa Keynesin opit ovat vaikuttaneet merkittävästi nykyisten hyvinvointivaltioiden syntyyn eikä olekaan ihme, että aikoinaan mm. Yhdysvaltojen julkisuudessa Keynes leimattiin sosialismin liepeille.
Jossakin määrin olen näkevinäni vähintään Keynesin haamun nykyisen kapitalismin kriitikoissa, jotka edelleenkin sanovat liputtavansa markkinatalouden ja kapitalismin puolesta. Keynes oli itsekin kapitalisti ja jopa tuki Britannian imperialistisia piirteitä.
Keynesin huippukausi ajoittuu sodan ja hänen kuolemansa jälkeiseen aikaan ja jatkui aina 1960-1970 lukujen vaihteeseen saakka. Kaikkineen Keynesillä näyttäisi olevan sanottavaa veroparatiisitalouden ja finanssikapitalismin suhteen niiden vastavoimana.
Tunnettu tosiasia on, että taloudellinen kriisi on pääomapiireille tuottoisaa aikaa. Yhteiskunnat myöntävät mittavia etuuksia. Tällainen on mm. rajoitettu sijoittajan vastuu, jonka ansiosta sijoittajat pääsevät irti tappioistaan siirtämällä ne yhteiskunnan vastuulle. Siis käytännössä voitot ovat sijoittajien ja tappiot mönkään menneistä jutuista yhteiskunnan. Siis tappiot onkin sosialisoitu Eiköhän nykyisessä eurokriisissäkin olla maksamassa Saksan ja Ranskan pankkien sijoittajien luottotappioita.
Herää kysymys, kuinka paljon näistäkin aikanaan kiertyy juuri aarresaarille sijoittajien päästessä kuiville.
Suomi on pieni tekijä maailmanlaajuisessa taloudessa eikä Shaxson paljoakaan noteeraa Suomea. Shaxson mainitsee korkean veroasteen maina Ruotsin, Suomen ja Tanskan, jotka ovat korkeasta veroasteestaan huolimatta kilpailukykyluokituksessa kärkisijoilla.
Kaikkineen Shaxson esittääkin kritiikkiä veroajatteluun tuomalla esille mallin siitä, että verotusta ei pidä mieltää pelkäksi osakkeenomistajien kulueräksi, vaan se on nähtävä tulonjakona yhteiskunnalle ja sijoituksena sille, että yhteiskunta toteuttaa infrastruktuurin, koulutuksen, yhteiskuntarauhan ja liiketoiminnan yleiset edellytykset. Veronkierrosta ei kuitenkaan liioin puhuta paljoakaan. Harmaa talous on keskusteluissa ja sen torjunta onkin tarpeen, mutta olisiko syytä katsoa tilannetta makrotasolla. Hyvinvoivien kansantalouksien verotulot ovat pysyneet vuosia suurin piirtein ennallaan, mutta suurten yritysten ja rikkaiden yksittäishenkilöiden maksamien verojen osuus on pienentynyt, mutta yritysten voitot ovat kuitenkin samaan aikaan kasvaneet. Eikös verotuksen pitäisi perustua voittojen suuruuteen? Kuinka sitten on mahdollista näiden rikkaiden maksamien verojen pienentyminen. Yhtälö ei taida aueta muutoin kuin myöntämällä veronkierron olemassaolo
ja miten se sitten tapahtuukaan? Sehän toimii kätevästi aarresaarien kautta. Suuret mullistukset takana ja vieläkö suuremmat edessä?
Nicholas Shaxson hakee nykytalouden veroparatiisijärjestelmän alkujuurta, jonka hän ajallistaa jonnekin 1970-luvun tienoille. Tarkkaa käännekohtaa, jossa suunta säännellymmästä taloudesta kääntyi, hän ei aivan tarkkaan määrittele. Tarkka aineisto ja perustellut päätelmät johtavat sekä Britannian että Yhdysvaltojen päätöksentekokoneistoihin, joiden liepeille oli syntynyt epävirallisia verkostoja. Siis tämän päivän suomenkielellä ilmaistuna kysymyksessä ovat olleet silloiset ”hyvä veli” verkostot. Tässä valossa kirjan nimessä oleva ”miehet, jotka ryöstivät maailman” on hyvin osuva. Shaxson tuo ilmi ihan arkijärjellä oivallettavana näiden markkinoiden sisäisen kilpailulogiikan. Jokaisella aarresaarella on omat erikoisuutensa. Jos Caymansaaret päättäisi jossakin asiassa ryhtyä nollaveroakrobatiaan, niin Bahama vastaisi pian siihen pysyäkseen pelissä mukana ja saman tien vastaavia temppuja tekisivät sekä Luxenburg että Jersey. Sinänsä kirjan lukijana herää mielenkiintoiseksi aiheeksi sekin, että Luxenburg on yksi aarresaarien ryhmän pelureista ja samanaikaisesti siellä sijaitsee monia yhteiseurooppalaisia toimielimiä, joiden virkamiehet käyskentelevät samoissa piireissä aarresaaripelureiden kanssa. Shaxson ei tartu selvästi kysymykseen salaseurojen ja salaisten porukoiden yhteispeliin, mutta rivien välistä ilmenee asian tulleen tekijälle ilmeisen selväksi. Jotta hämähäkinseitti voitaisiin kutoa, niin siihen tarvitaan hämähäkkejä
sitä luomaan. Tällainen hämähäkinseitti rakennettiin siinä, kun Britannia rakensi uuden imperiumin vanhan imperiuminsa raunioille.
Yhdysvallat on suuri veroparatiisi. Varallisuusvuoto alkoi jo 1960-luvulla, mutta nykyiseen verrattuna se oli pieni. Tuohon aikaan pääoman liikkeitä kontrolloitiin, verotkin olivat vielä korkeahkot ja euromarkkinat alkutekijöissään. Jälki-imperialistinen veroparatiisiverkosto oli kuitenkin Britanniassa jo aluillaan. Yhdysvalloissa oli jo viesti selvä siitä, että siitä tuli muodostaa oma paratiisipiste Sveitsin tapaan. Huomattavaa tässäkin kohdassa on aiemmin mainittu Sveitsin osuus paratiisiverkoston synnyssä. Vauhti oli alkuun 1960-luvulla vielä vasta lähtökuopissaan, mutta alkukiihdytyksen myötä vauhti koveni. Miamin pankkien talletuksista oli 1980-luvulla jo 40 prosenttia ulkomailta. Alkuvaiheessa Yhdysvaltojen johdolta Washingtonista ei vielä aktiivisesti vauhditettu kehitystä joskin lähtölaukauksen antajaksi on nostettavissa John F. Kennedy. Yhdysvaltojen kehityskuva on koko veroparatiisitaudin kuvajainen sillä sen kasvaessa USA:n sisäinen rappeutuminen kiihtyi. Yhdysvaltoja käsittelevä luku sisältää paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka on kylläkin uutisissa meillä noteerattu, mutta niiden taustoja ei ole avattu, kuten tässä kirjassaan Shaxson tekee. Onkin huomattava se, että samantyyppinen kehitys on havaittavissa maailmanlaajuisena ilmiönä, sillä nykyjärjestelmä takaa köyhien maiden pysymisen köyhinä. Tämän Shaxson avaa kirjassaan luvussa ”kehitys peruutettu”, jossa hän osoittaa maailmanlaajuisena näkyvän todellisuuden siitä, että köyhät tulevat pysymään köyhinä, jos nykymenon annetaan jatkua. Avoimuus on hieno sana, mutta tuntematon nykykapitalismissa. Nicholas Shaxson osoittaa luvussa ”peruuttamattomia muutoksia?” sen, että salaisuusalueet ovat talouskriisin taustalla. Jälleen astuu kuvaan John Maynard Keynes, joka on sanonut omistajuuden ja käytännön toiminnan etääntymisen turmiolliseksi. Finanssimarkkinoiden saadessa vapaat kädet, jolloin demokraattisten valtioiden asioihin puuttumisen mahdollisuudet menivät sekä samalla omistajien ja käytännön toiminnan yhteydet hävisivät, jolloin markkinoilla huseeranneet saattoivat toimia ilman minkäänlaista kontrollia.
Sen seurauksia me maksamme kaikki tänään. Suuret kassa-arkut pöllineet ovat tietysti tipotiessään eli voitot on nostettu ja valtiot nyt maksavat tappiot. Vastavirtaan! Taisteluun veroparatiisien ylipappeja vastaan! Nicholas Shaxsonin kirjan loppuosa on haasteellinen. Hän kehottaa lähtemään taisteluun veroparatiisien ylipappeja vastaan. Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestö OECD on maailman rikkaiden maiden kerho, jonka sana mm. Suomessa on aina painanut paljon. Sen kannanotossa veroparatiiseista todetaan niistä olevan suurta haittaa. Kyseisellä kannanotolla luulisi olevan vaikutusta, mutta eipä Suomessakaan ole kovin selvää veroparatiisien vastaista liikehdintää ilmaantunut. OECD:n kannanotto on aiheuttanut kansainvälisesti vastahyökkäyksen aarresaarien ”peliveikoilta” ja näin OECD:n hanke alkoi kuivua kasaan. Kamppailu näitä vastaan on hiipunut ja veroparatiiseja vastaan kamppailussa mukana ollut McInture onkin todennut Washingtonin lobbariarmeijaa vastaan käydystä taistelusta: ”Meitä on niin kovin vähän ja heitä on niin paljon.”
Aiemmin tässä jutussa tuli todettua, että aarresaarien eli näiden veroparatiisien oma toiminta ja niiden palveluja käyttävien veijareiden ja heidän tukijoukkojensa arvot ovat kääntyneet nurinpäin. Aiemmin paheksutusta keinottelusta, jopa varastamiseen verrattavasta toiminnasta, onkin tullut hyve. Tällaiseen toimintaan osallistuminen vaatii ihmiseltä paljon hänen omien raadollisten piirteittensä toteuttamiseksi ja kaiken mahdollisesti sisältä kumpuavan omantunnon äänen kuristamiseksi. Vaatiiko tämä takinkääntö jo valmiiksi käänteisten arvojen omaksumisen vai onnistuuko täyskäännös
tuntematta suurempia omantunnontuskia? Nicholas Shaxson marssittaa kirjassaan konkreettisen esimerkkihenkilön, joka työskentelee Bahamalla pöytälaatikkopankkiirina. Shaxson nähtävästi tuntee kyseisen henkilön hyvin ja heillä on keskinäinen luottamus. Kirjan luvussa ”veroparatiisielämää” hän kuvaa inhimilliseltä kannalta kyseisen toimijan elämäntapaa. Kyseisellä pankkiirilla on ollut hyvin nousujohteinen työura ja hän on menestynyt Bahamalla pöytälaatikkopankin hoitajana. Hän toteaa, että hänellä ei ole liioin koskaan ollut sellainen olotila, että hän tekisi väärin auttaessaan asiakkaitaan vaikka rikkomaan lakia. Tosin ”omantunnontuskan” helpottamiseksi on pitänyt välillä mielikuvituksessa kuvitella todella auttavansa jotakin. Tosin välillä hän on tajunnut ylläpitävänsä köyhyyttä maailmassa. Kaikitenkin tämä toiminta vaatii tietyn tyyppisen ihmisrodun, jota edustaa Shaxsoniin kirjassa oleva Caymansaarten toimija, joka esittelee itsensä Paholaiseksi. Oikea nimi jää
Shaxsoniltakin hämärän peittoon. Toisin päin takinkääntäjäkin Shaxsonin kirjasta löytyy, sillä Jerseyn neuvonantaja on kääntynyt tiukaksi salaisuusvaltioiden arvostelijaksi. Hän avoimesti sanoo senkin, että koko toiminnan ajattelu perustuu ”hyvä veli verkostoihin, jossa olet joko puolesta tai vastaan. Kun on tullut lukeneeksi ja katsoneeksi mafiaa kuvaavia kirjoja ja elokuvia, niin kaikkineen tämä koko aarresaari kuvio alkaa muistuttaa samaa. Tosin erona on se, että pyssyt eivät ole paukkuneet, ainakaan vielä. Kaikkineen Shaxsonin kirjan lukeminen on väliin kuin lukisi jostakin vaikkapa Yhdysvaltojen kieltolain aikaisen mafiatoiminnan historiakirjaa. Kun ollaan tekemisissä salaisen koneiston salaveljien koneiston kanssa, niin täytyy antaa kirjan kirjoittajalle tunnustusta hänen löydöistään tästä aarresaarien kokonaisuudesta. Sittenkin hänen löytönsä taitavat lopulta olla vain jäävuoren huippu eli mitä kaikkea kätkeytyneekään veran alle. Tämän Shaxson myöntää itsekin todetessaan Lontoon Cityn salaisuuksia kuvatessaan luvussa ”aarnikotkan armoilla”, että vaikka etsisi päiväkausia tietoa City of London Corporation verkkosivuilta, ei silti välttämättä pystyisi kunnolla vastaamaan kysymykseen, mikä se pohjimmiltaan on eli mitä muuta se on kuin neliömailin paikallishallintoalue Lontoossa.
Kotoinen näkökulma aarresaariin
Edellä on tullut mainituksi nämä kotoiset hoivapalvelujen suurtuottajat, niin missä määrin niiden omistussuhteista lieneekään aarresaarilla? Tästä saattaisi olla paikallaan ainakin jotakin tietoa paikallisille päätöksentekijöille. Tietysti päätöksentekijöitä sitovat kilpailutussäännöt ja muut reunaehdot, mutta sittenkin on parempi tieto asioista kuin silmät ummessa päätöksenteko. Tässä kaikkineen herää edellä mainitsemani vaara siitä, että lopputulos ei välttämättä aina olekaan pitkällä tähtäyksellä edullinen. Voi nimittäin käydä niin, että kansainvälinen konserni tekee halvat tarjoukset saadakseen muut kilpailijat pois markkinoilta ottamalla lyhyen aikavälin riskin mutta pitkän aikavälin myyjän markkinaedun. Näitä tapauksia on jo olemassa pienemmässä mitassa ja muutaman kunnan kohdalla tilanne saattaa olla edessä muutaman vuoden kuluttua. Joissakin maissa kuten Britanniassa on esiintynytkin näitä aarresaarelaisten vastustusta virkamiesten taholla.
Nyt kunnallisvaalien aikaan toivon tulevilta valtuutetuilta sitä valppautta, että ainakin selvittävät hyväksyessään luottamustoimissaan hoiva- ja yleensä palvelujen tuottajiksi kansainvälisiä ja kotoisiakin suurkonserneja, missä määrin niiden tuotot ohjautuvat paratiisisaarille. Siis ymmärrän annetut reunaehdot, mutta sittenkin asiasta pitää voida keskustella. Toivottavaa on, että aarresaarien veroparatiisijärjestelmä hyväksytään vaalikeskusteluissa esiin nostettavaksi, sanokoon, valtiovallan johto asiaan mitä tahansa.
Kyllä heidänkin pitää pystyä myöntämään, että verolaiva vuotaa veroparatiisisaaria kohti. Olisiko aika palauttaa valta takaisin kansalle, kuten Shaxon esittää kirjansa lopussa. Entä miten olisi maailmanlaajuinen perusarvojen kauneus, hyvyys, rakkaus, totuus palauttaminen ja julistamalla pannaan näiden vastaiset toiminnot eli näin olisi romutettava aarresaarijärjestelmä. Shaxson kertoo Lontoon Cityä käsittelevän luvun lopussa Isä William Taylorin esittämästä haasteesta meille kaikille: ”Meidän on kaduttava tekojamme. Olemme kuvitteellista yhteisöllistä onnellisuutta tuottavan ohjelman pauloissa. Kyse on houreesta, joka tekee meistä orjia.” Lukisinkohan tuota lausumaa niinkin, että me jokainen olemme näiden aarresaarelaisten orjia ja sitä taitavat olla jopa meidän valitsemamme edushenkilöt niin Helsingissä, Brysselissä kuin täkäläisissäkin vallansaleissa. Nyt
huomasin, että aamutelevision haastattelija ei pitänytkään veroparatiisikysymystä epäkunnallisena, vaan heitti sellaisen yhdelle puoluejohtajalle vastattavaksi. Valta takaisin kansalle!
Nicholas Shaxson vie lukijansa vakavaksi viimeisessä luvussa, jonka hän aloittaa John Maynard Keynesin lausumalla: ”Epäonnistuessamme sellaisen herkän koneen hallinnassa, jonka toimintaa emme ymmärrä, olemme ajaneet itsemme hirvittävään sekasortoon.” Kirjassa esitellyssä asiassa ollaan tekemisissä herkän koneen kanssa, mutta Shaxson sanoo sen olevan paljon vaarallisemman. Toki kansallinen pankkisääntely on ihan hyvä asia, mutta se ei riitä tässä tilanteessa. Tarvitaan
muutosta maailmanlaajuiseen finanssijärjestelmään. Tulee Shaxsonin teesejä lukiessa mieleen sekin, että missähän määrin lopulta tulee auttamaan tilannetta Euroopan pankkijärjestelmän pankkivalvonta ja euron pelastamisoperaatiot? Ettei vaan kävisi höperösti? Shaxson ottaa kymmenen asiaa, joihin tarvitaan muutos. Ensimmäiseksi hän nostaa avoimuuden. Tämä avoimuus pitää toteutua globaalin tason ohella alueellisissa järjestelmissä. Toiseksi asiaksi hän nostaa kehitysmaiden asettamisen etusijalle. Nykyjärjestelmä ylläpitää köyhyyttä ja jopa lisää sitä. Kolmanneksi Shaxson nimeää globaalin verkoston tärkeimmän ja aggressiivisimman osan eli Britannian veroparatiisiverkoston suitsimisen. Lontoon Cityn hallintoalue on osittain kansan ja demokraattisen järjestelmän ulottumattomissa toimiva veroparatiisisaareke. Kirjan lukijana tämä Lontoon Cityn rooli kokonaisuudessa ei ole täysin yllätys, mutta sen sijaan panee ajattelemaan, miten demokratian nimeen vannovien maiden hallinnon suojeluksessa voivat toimia tällaiset koneistot? Britannian ohella näitä ihmetyksiä kohdistuu Sveitsiin ja joihinkin Euroopan Unioninkin jäsenmaihin. Toivon mukaan tunne ei ole totta, mutta mielessä välkkyy, onko unionin omakaan hallinto täysin pulmunen ja miten on Euroopan keskuspankin suhde tähän kysymykseen? Neljäntenä Shaxson nostaa
esiin verouudistukset. Tällä saralla olisi kansallisestikin paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei ilmeisesti haluta käyttää. Yksittäisasiana Shaxson esittää kaivannaisteollisuuden, josta virtaa tauotta valtavia summia aarresaarille. Tämä kysymys on suomalaisittainkin ajankohtainen. Onhan meidänkin kaivannaisteollisuus lähes kokonaan ulkomaisten käsissä. Ehkä Talvivaarassa on vielä kotoinen omistusosuus joltinenkin.
Verouudistukset edellyttävät johtajuutta, esimerkin näyttämistä ja yksipuolista toimintaa. Yhdysvalloissa oli syyskuun 11 päivän 2001 jälkeen yritys toteuttaa uudistuksia, mutta sitten lobbarit tulivat nopeasti hätiin ja hanke kuivui siihen. Keskeinen
juttu olisi pistää kuriin veroparatiisipalveluita tarjoavat välikädet ja niiden yksityiset asiakkaat. Sveitsin pankkien kuriin saattamista on yritetty, mutta mikään ei ole onnistunut paitsi osittain silloin, kun painostus on kohdistunut suoraan pankkeihin. Paljon kirjoitettu kysymys on koko rahoitussektorin uudistaminen. Vaikka kovin paljon tuloksia ei tulisikaan, niin asioiden nostaminen julkisuuden areenalle tuo todellisuutta päivänvaloon ja ihmisten tietoisuuteen. Tätä kautta voisi lähteä isompia muutosvyöryjä liikkeelle. Tässä mielessä lukemani Shaxsonin kirja on arvokas ja kiitokset ansaitsevat kirjan kääntäjä ja kustantaja. Yksi julkisuudessa silloin tällöin esiintyvä asia on yritysten vastuu. Onhan suuryrityksillä ollut tunnettuja yhteiskuntavastuun johtajia, mutta mitähän heidänkään suunnaltaan on saatu aikaan? Eiköhän hekin laula sen lauluja, jonka huoneistoissa he majailevat? Edellä on mainittu arvojen kääntyminen nurinpäin, niin välttämättä tämä ei ole vain aarresaariverkostossa oleva tosiasia. Se taitaakin olla totta monissa suuryrityksissä, vaikka niiden viralliset arvot onkin mainittu toisin. Ainakin rajoilla liikuttaessa taitaa sittenkin ahneus voittaa kuten on näkynyt niiden johtajien kohdalla käyvän. Esimerkkejä me varmasti kukin voimme löytää, kun alamme miettiä lukemiamme uutisointeja. Edellä mainittu liittyy kysymykseen korruptiosta. Suomi on pitänyt tässä itseään ”puhdas pulmusena”, mutta viimeaikoina on kyllä rapaa roiskunut tämänkin pulmusen päälle.
Yhdessä arvojen rapautumisen kanssa korruptio tekee pahaa jälkeä. Shaxson esittää korruptioon liittyvänä hyvin mielenkiintoisen tehtävän siitä, että korruption maantieteellisen uudelleentulkitsemisen ohella pitää itse korruptio uudelleen tulkita. Tähän liittyvänä on nähtävä asia niin, että vaikka toiminta olisikin kyseisen maan lakien reunaehtojen sisällä, niin siihen kuitenkin voi liittyä korruption piirteet. Eiköhän tästäkin löydy asiaa miettivälle aivan näitä kotoisia korruptiosta ”putipuhtaasta” maasta esimerkkejä.
Laajan ja tiukkaa asiaa sisältävän kirjan läpikäynnistä laadittavan referaatin tuottaminen oli varsin työläs ja sen tiivistäminen lehtijutunomaiseksi ei näin onnistunutkaan, joten on tyytyminen tähän hiukan kommentoituun kokonaisuuteen. Kommenteissa on jonkin verran jopa kyynisyyttä meikäläiseen ”pulmusena” elämisen ilmapiiriin. Olisiko jo aika meillä Suomessakin tunnustaa tosiasiat, sillä kyllä mekin taidamme olla mukana aarresaarien verkossa joskin pienenä tekijänä. Tämä liittyy Shaxsonin kymmenenneksi nostamaan uudistamisen tarpeeseen, joka on kulttuurin muuttaminen. Oikeastaan tuleekin aatos, että tässä taitaisi olla muutoksen ydin. Mikä tämä ydin sitten olisi? Shaxson sanoo asian tiivistetysti niin, että jos hännystely väärinkäytöksillä rikastuneiden kanssa jatkuu, peli on menetetty. On siis noustava veronkierron, lainsäädännön kiertelyä ja
riskien sekä kustannusten siirtämistä muiden niskoille vastaan. Shaxson ei ole täysin menettänyt toivoaan, vaan näkee mainitun hännystelyn eliminoinnin mahdollisuuksia olevan olemassa. Kansainväliset järjestöt voivat ajaa uusia veroparatiisijärjestelmää vastaan olevia lakeja. Tässä me kaikki voimme olla tukemassa hankkeita. Shaxson tiivistää lopussa niin, että meidän on otettava kielemme ja kulttuurimme hallinta takaisin sen kaapanneilta. Näillä kaappareillahan ei ole mitään tilivelvollisuutta, mutta ovat olleet siitä huolimatta etuoikeutettua joukkoa. Summa summarum: Me pystymme välttämään uhkakuvien tulevaisuuden, koska meidän on pakko niin tehdä. Näinhän se on, mutta…Tämä loppulause ”mutta” sanoineen on tämän aineiston kokoajan eli tarkoitan sitä, että meidän jokaisen on herättävä tosiasioihin, muuten ei hyvä seuraa! Jokainen yksilönä voi omalta osaltaan tehdä vaikka pienenkin liikkeen ja pienistä lähteistä alkavat suuretkin virrat. Niilikin alkaa mitättömästä lähteestä Afrikan viidakosta. Edellä oleva teksti ei ole kirjan kattava selostus, vaan joitakin kohtia sieltä ja täältä poimittuna. Kirja kannattaa lukea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti