Tämä turvallisuusguru ennusti Ukrainan sodan – ja nyt hän sanoo, että Eurooppa elää itsepetoksessa
Tiedusteluyritys Stratforin toimitusjohtaja George Friedman ennusti oikein tapahtumat Ukrainassa. Uudessa kirjassaan hän sanoo, että Eurooppa haluaa kaiken mutta ei halua maksaa siitä mitään. On hänellä Suomellekin neuvoja.
George Friedman
Viiden vuoden kuluttua
Venäjä syrjäyttää Kiovan hallituksen ja ottaa haltuunsa Ukrainan ja
Valko-Venäjän, ennusti tiedusteluyritys Stratforin toimitusjohtaja George Friedman kirjassaan The Next 100 Years.
Kirja ilmestyi vuonna 2009.
Ennustus tuntui silloin oudolta, sillä Yhdysvaltain ja Venäjän suhteissa oli juuri alkanut lämpimämpi jakso. Yhdysvaltain uusi presidentti Barack Obama halusi unohtaa Georgian sodan ja lähetti sen merkiksi venäläisille katkaisinnappulan, jonka vääntämisen piti käynnistää maiden suhteet uudestaan.
George Friedmanissa onkin ainesta internetajan nostradamukseksi. Hän johtaa vuonna 1996 perustamaansa tiedusteluyritystä Stratforia, jota on tapana kutsua yksityiseksi CIA:ksi.
Stratfor myy strategisia ja turvallisuuspoliittisia analyysejään yksityisille tilaajille, yrityksille ja valtioille. Sen palkkalistoilla on paljon entisiä CIA:n työntekijöitä. Myös Friedmania itseään on epäilty entiseksi vakoojaksi, vaikka hänen henkilötiedoistaan sellaista tietoa on turha etsiä.
Wikileaks vuodatti vuonna 2012 julkisuuteen ison joukon Stratforin yksityisiä sähköposteja, joiden mukaan yrityksellä olisi maailmanlaajuinen verkosto tiedonantajia, jotka saavat palkkionsa sveitsiläisille pankkitileille. Friedmanin siteerattiin kehuneen sähköposteissa yritystään 21. vuosisadan CIA:ksi.
Friedmanin arvostelijat ovat pitäneet Stratforin mainetta liioiteltuna. He ovat muistuttaneet Friedmanin muista ennustuksista, kuten siitä, että Japani hyökkäisi vuonna 2050 Yhdysvaltojen kimppuun taisteluplaneetallaan. Stratforia on pilkattu yritykseksi yhdistää toisiinsa CIA ja McDonald's.
Nyt Friedman on julkaissut uuden kirjan nimeltä Flashpoints (tulipesäkkeet). Teoksen polttopisteessä on Eurooppa. Kansikuvassa vanha manner hohtaa tulipalon punaisena.
Epäilemättä kyse on markkinoinnista – niin kirjan kuin myös Stratforin. Pelkobisneksessä pitää pelotella. Kansien sisältä löytyy kuitenkin yllättävän terävä analyysi Euroopan tiestä Euraasian reunalta maailman mahdiksi ja takaisin.
Löytyy sieltä myös muutama uusi ennustus, mutta ennen kuin mennään niihin, Friedmanilta täytyy kysyä kuuden vuoden takaisesta Ukraina-ennustuksesta. Onko hänellä myyrä Kremlissäkin?
"Ei ole myyrää", Friedman vastaa kysymykseen sähköpostilla.
"Oli väistämätöntä, että Ukrainan itsenäisyys ja Venäjän pelot törmäisivät toisiinsa. Kun harkitsin todennäköistä aikaikkunaa tapahtumille, vuosi 2015 tuntui järkevältä lähtökohdalta."
Friedmanin sähköpostivastaukset koostuvat selkeistä päälauseista ilman turhia josseja, mutteja ja ehkiä. Ne ovat juuri sellaisia, jollaisia kuvittelee CIA:n raporttien olevan.
George Friedman syntyi juutalaiseen perheeseen Unkarissa vuonna 1949. Hänen vanhempansa selvisivät hengissä natsien vainoista mutta päättivät paeta kommunistien vainoja länteen. Vastasyntynyttä vauvaa hyssyteltiin pakomatkalla hiljaiseksi salakuljettajien veneen pohjalla.
Tällaisten kokemusten jälkeen Friedman ei hevin usko puheisiin uudesta Euroopasta, jossa rajat on pyyhitty pois ja vanhat kaunat unohdettu.
Kirjassaan hän arvioi, että uusi Eurooppa on rakennettu hiekalle.
Friedmanin mukaan talouskriisin aikana Eurooppaan on jo muodostunut neljä aluetta: Saksa-Itävalta, Pohjois-Eurooppa, Etelä-Eurooppa ja Itä-Eurooppa. Niiden alla vaanivat jo vanhat kansallisvaltiot.
Friedmanin mielestä Euroopan ongelma on pahanlaatuinen itsepetos. Eurooppalaiset haluavat yhdistyä mutta pysyä itsenäisinä. Eurooppalaiset haluavat rauhaa mutta uskovat muiden suojelevan heitä. He haluavat kaiken mutta eivät halua maksaa siitä mitään.
Siksi Eurooppa on vajonnut kriisiin ja saattaa ajautua vielä sotiin, jos tuli pääsee irti.
Kirjassaan Friedman jakaa Euroopan mantereeseen ja niemimaahan. Mantereen muodostaa Venäjä, niemimaan läntinen Eurooppa. Niiden välissä on rajamaa, johon kuuluvat esimerkiksi Ukraina, Valko-Venäjä, Puola ja Baltia.
Hetkinen, Suomea ei Friedmanin rajamaalla näy. Olemmeko me unohtuneet?
"Linja erottaa Euroopan niemimaan Venäjän mannermaasta. Suomi ei kuulu sen enempää mantereeseen kuin niemimaahankaan. Se sijaitsee Pietarista luoteeseen eikä siten ole osa tätä struktuuria."
Friedmanin mukaan Suomi siis sijaitsee idästä ja lännestä pohjoiseen. Se on hauska kuulla, sillä rajamaa ei ole todellakaan mikään mukava paikka.
Friedmanin mukaan Venäjä vilkuilee koko ajan länsirajaansa pelon vallassa, sillä lännessä on tasamaata, jota on vaikea puolustaa. Eikä länsimaihin ole luottamista – sen ruotsalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset ovat kaikki vuorollaan todistaneet.
"Historia on tehnyt venäläisistä varovaisia", Friedman sanoo.
Siksi Venäjällä on länsirajansa suhteen yksi selvä tavoite: työntää se niin kauas länteen kuin vain mahdollista.
Nyt länsiraja on Moskovan vallanpitäjien mielestä aivan liian lähellä. Venäjä on yhtä kaukana idässä kuin ennen Pietari Suuren valtaannousua. Jos länsi saisi vielä Ukrainankin, vihollinen olisi yhtä lähellä Moskovaa kuin vuonna 1942, juuri ennen Stalingradin taistelua.
"Ukraina on Venäjälle keskeinen puskuri lännestä tulevia hyökkäyksiä vastaan. Wehrmacht jauhettiin siellä tomuksi", Friedman muistuttaa.
Lännessä Vladimir Putinin puheet lännen uhasta ja ulkoisista vihollisista on tapana kuitata propagandaksi, mutta Friedmanin mukaan niin Kremlissä todella ajatellaan. Putin ei usko hetkeäkään amerikkalaisiin, jotka väittävät haluavansa puolustaa ukrainalaisten oikeutta päättää itse omista asioistaan.
Putin ajattelee, että Washington tukee Ukrainaa vain yhdestä syystä: koska se haluaa uhata Venäjää.
"Maailmaa kannattaa aina katsoa vihollisen silmin. Se ei tee vihollisesta pienempää uhkaa, mutta auttaa ymmärtämään hänen pyrkimyksiään. Siinä on avain kaikkeen menestykseen: ymmärrä ja kunnioita vihollistasi."
Friedman ei todellakaan kuulu niihin, jotka arvioivat maailmaa tai sen johtajia moraalisella mittatikulla. Vladimir Putinia Friedman esimerkiksi ylistää kirjassaan suureksi isänmaanystäväksi.
Siksi Friedman ei tuomitsekaan Venäjän pyrkimyksiä Ukrainassa. Hänelle olennainen kysymys on pyrkimysten jokseenkin täydellinen epäonnistuminen.
"Tähän mennessä Venäjä on epäonnistunut Ukrainassa katastrofaalisesti. Heidän tiedustelupalvelunsa ei tajunnut, mitä Kiovassa tapahtuu, eikä kyennyt hallitsemaan kehitystä. Sitten Venäjä yritti nostattaa idässä kansannousun mutta epäonnistui. Viime vuoden alussa venäläisillä oli Ukrainassa hyvin suuri vaikutusvalta. Nyt heillä on Krim ja Ukrainan itäisin nurkka."
Friedmanin mukaan Venäjän armeija on suoriutunut taisteluissa surkeasti, eikä se kykene laajamittaiseen hyökkäykseen Ukrainassa.
Venäjän paras toivo on siksi taloudellis-yhteiskunnallinen kriisi, joka tuhoaisi luottamuksen Kiovan hallitukseen ja antaisi venäläisille mahdollisuuden palauttaa vaikutusvaltansa.
"Ukrainan turvaaminen vaatii massiivista talousapua. On kuitenkin kiinnostavaa, että historiallisesti Eurooppa on aina käyttänyt omaisuuksia sotiin, mutta hyvin vähän voittoon ilman sotaa", Friedman sanoo.
Friedmanin mukaan Baltian maat muodostavat Venäjälle oman erityisongelmansa, sillä ne ovat kuin Pietarin rintaan osoittava pistin. Siksi kysymys Baltian maiden venäläisväestöstä on aikapommi, jonka Venäjä voi yrittää räjäyttää.
Kirjassaan Friedman esittää tapahtumaketjun, jossa venäläisväestön kuohunta johtaa Baltiassa venäläisjoukkojen miehitykseen. Hän pitää sitä mahdollisena muttei kovin todennäköisenä kehityskulkuna.
"Baltian maat ovat osa Natoa, eikä Venäjä halua tehdä mitään, mikä saisi Euroopan maat yhdistymään ja aseistautumaan. Siksi Baltia olisi venäläisille vaarallinen hanke", Friedman arvioi.
Venäjän ei ole kuitenkaan pakko miehittää alueita, sille voi riittää myös puolueeton puskurivyöhyke.
Kirjassaan Friedman kirjoittaa, että venäläiset ovat luoneet Itä-Euroopan maiden painostamiseksi strategian, jossa maille tarjotaan taloudellisia investointeja keskeisille sektoreille, kuten energia-alalle.
Tuohan kuulostaa suomalaisen korvaan kovin tutulta. Mihin Venäjä tällä strategialla pyrkii?
"Venäjän strategia on selvä: osoittaa mitä etua on olla Venäjän puolella", Friedman vastaa.
Hänen mukaansa venäläiset yrittivät käyttää tätä strategiaa laajasti Ukrainassa, mutta nyt Ukrainan tapahtumat ovat saaneet Itä-Euroopan rajoittamaan tällaisia sopimuksia. Lisäksi öljyn hinnan romahdus on tehnyt venäläisille vaikeaksi noudattaa solmimiaan sopimuksia.
"Suomalaisten kannattaa muistaa, että venäläiset saattavat luvata asioita, joita he eivät kykene toimittamaan", Friedman varoittaa.
Taloussuhteiden lisäksi toinen tärkeä vaikutuskeino venäläisille ovat Friedmanin mukaan kontaktit, jotka KGB on luonut takavuosina.
"Heillä on arkistokansiot kaikista, ja he tietävät, mitä ihmiset haluavat pitää piilossa."
George Friedmanin kuusi vuotta sitten esittämä ennustus päättyi siihen, että Yhdysvallat sitoutuu uudestaan itäisen Euroopan puolustamiseen ja tukkii Venäjän etenemisyritykset. Venäjä romahtaa 2020-luvulla.
Kaiken melskeen ja metelin alla Venäjän taloudelliset ja strategiset ongelmat ovat Friedmanin mukaan lopulta ylivoimaisia.
Mutta ennen sitä voi tapahtua kaikenlaista. Voiko Suomi pysyä syrjässä idän ja lännen uudelta yhteentörmäykseltä?
"Venäjällä on kädet täynnä Bulgaria-Baltia-linjalla, joten se ei halua ongelmia Suomen suunnalla", Friedman arvioi. "Suomen osallistuminen konflikteihin on kiinni Suomesta itsestään."
Friedmanin mukaan kysymys on siitä, katsooko Suomi, että Baltian tukeminen on maan omien etujen mukaista.
"Toisaalta se voi aiheuttaa yhteenoton Venäjän kanssa, mutta toisaalta vahvistaa Baltian asemaa niin paljon, että Venäjä joutuu puolustuskannalle. Suomen täytyy harkita tätä kysymystä huolellisesti tämän hetken tosiasioiden valossa."
Huomautan Friedmanille, että mielipiteet ovat jakautuneet Suomessa sen suhteen, kannattaako Suomen luottaa lännen apuun vai onko viisaampaa yrittää tulla itse toimeen venäläisten kanssa.
"Suomen, kuten kaikkien maiden, täytyy aina ensin hoitaa omat asiansa. Kukaan ei voi pelastaa maata, joka ei itse pelasta itseään", Friedman sanoo.
Friedmanin mukaan Euroopasta on turha odottaa sotilasapua, sillä Euroopassa ei sellaista sotilasvoimaa ole. Sen sijaan Yhdysvallat on sitoutunut lujasti esimerkiksi Puolan, Baltian ja Romanian puolustamiseen.
"Jos kriisi pahenee, Yhdysvallat näkee Suomen ankkurinaan pohjoisessa", Friedman sanoo.
Tyylinsä mukaisesti Friedman ei tuhlaa tippaakaan mustetta sellaisiin sanoihin kuin "vapaus" tai "demokratia". Sen sijaan hän muistuttaa, että Yhdysvalloilla on Suomen kannalta yksi merkittävä etu: se on niin kaukana, ettei se halua Suomelta mitään.
"Jos tämä pieni kylmä sota syvenee, väittäisin, että liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa olisi paras strategia Suomelle – siis sen lisäksi, että pysyy itse vahvana."
Kirja ilmestyi vuonna 2009.
Ennustus tuntui silloin oudolta, sillä Yhdysvaltain ja Venäjän suhteissa oli juuri alkanut lämpimämpi jakso. Yhdysvaltain uusi presidentti Barack Obama halusi unohtaa Georgian sodan ja lähetti sen merkiksi venäläisille katkaisinnappulan, jonka vääntämisen piti käynnistää maiden suhteet uudestaan.
George Friedmanissa onkin ainesta internetajan nostradamukseksi. Hän johtaa vuonna 1996 perustamaansa tiedusteluyritystä Stratforia, jota on tapana kutsua yksityiseksi CIA:ksi.
Stratfor myy strategisia ja turvallisuuspoliittisia analyysejään yksityisille tilaajille, yrityksille ja valtioille. Sen palkkalistoilla on paljon entisiä CIA:n työntekijöitä. Myös Friedmania itseään on epäilty entiseksi vakoojaksi, vaikka hänen henkilötiedoistaan sellaista tietoa on turha etsiä.
Wikileaks vuodatti vuonna 2012 julkisuuteen ison joukon Stratforin yksityisiä sähköposteja, joiden mukaan yrityksellä olisi maailmanlaajuinen verkosto tiedonantajia, jotka saavat palkkionsa sveitsiläisille pankkitileille. Friedmanin siteerattiin kehuneen sähköposteissa yritystään 21. vuosisadan CIA:ksi.
Friedmanin arvostelijat ovat pitäneet Stratforin mainetta liioiteltuna. He ovat muistuttaneet Friedmanin muista ennustuksista, kuten siitä, että Japani hyökkäisi vuonna 2050 Yhdysvaltojen kimppuun taisteluplaneetallaan. Stratforia on pilkattu yritykseksi yhdistää toisiinsa CIA ja McDonald's.
Nyt Friedman on julkaissut uuden kirjan nimeltä Flashpoints (tulipesäkkeet). Teoksen polttopisteessä on Eurooppa. Kansikuvassa vanha manner hohtaa tulipalon punaisena.
Epäilemättä kyse on markkinoinnista – niin kirjan kuin myös Stratforin. Pelkobisneksessä pitää pelotella. Kansien sisältä löytyy kuitenkin yllättävän terävä analyysi Euroopan tiestä Euraasian reunalta maailman mahdiksi ja takaisin.
Löytyy sieltä myös muutama uusi ennustus, mutta ennen kuin mennään niihin, Friedmanilta täytyy kysyä kuuden vuoden takaisesta Ukraina-ennustuksesta. Onko hänellä myyrä Kremlissäkin?
"Ei ole myyrää", Friedman vastaa kysymykseen sähköpostilla.
"Oli väistämätöntä, että Ukrainan itsenäisyys ja Venäjän pelot törmäisivät toisiinsa. Kun harkitsin todennäköistä aikaikkunaa tapahtumille, vuosi 2015 tuntui järkevältä lähtökohdalta."
Friedmanin sähköpostivastaukset koostuvat selkeistä päälauseista ilman turhia josseja, mutteja ja ehkiä. Ne ovat juuri sellaisia, jollaisia kuvittelee CIA:n raporttien olevan.
George Friedman syntyi juutalaiseen perheeseen Unkarissa vuonna 1949. Hänen vanhempansa selvisivät hengissä natsien vainoista mutta päättivät paeta kommunistien vainoja länteen. Vastasyntynyttä vauvaa hyssyteltiin pakomatkalla hiljaiseksi salakuljettajien veneen pohjalla.
Tällaisten kokemusten jälkeen Friedman ei hevin usko puheisiin uudesta Euroopasta, jossa rajat on pyyhitty pois ja vanhat kaunat unohdettu.
Kirjassaan hän arvioi, että uusi Eurooppa on rakennettu hiekalle.
Friedmanin mukaan talouskriisin aikana Eurooppaan on jo muodostunut neljä aluetta: Saksa-Itävalta, Pohjois-Eurooppa, Etelä-Eurooppa ja Itä-Eurooppa. Niiden alla vaanivat jo vanhat kansallisvaltiot.
Friedmanin mielestä Euroopan ongelma on pahanlaatuinen itsepetos. Eurooppalaiset haluavat yhdistyä mutta pysyä itsenäisinä. Eurooppalaiset haluavat rauhaa mutta uskovat muiden suojelevan heitä. He haluavat kaiken mutta eivät halua maksaa siitä mitään.
Siksi Eurooppa on vajonnut kriisiin ja saattaa ajautua vielä sotiin, jos tuli pääsee irti.
Kirjassaan Friedman jakaa Euroopan mantereeseen ja niemimaahan. Mantereen muodostaa Venäjä, niemimaan läntinen Eurooppa. Niiden välissä on rajamaa, johon kuuluvat esimerkiksi Ukraina, Valko-Venäjä, Puola ja Baltia.
Hetkinen, Suomea ei Friedmanin rajamaalla näy. Olemmeko me unohtuneet?
"Linja erottaa Euroopan niemimaan Venäjän mannermaasta. Suomi ei kuulu sen enempää mantereeseen kuin niemimaahankaan. Se sijaitsee Pietarista luoteeseen eikä siten ole osa tätä struktuuria."
Friedmanin mukaan Suomi siis sijaitsee idästä ja lännestä pohjoiseen. Se on hauska kuulla, sillä rajamaa ei ole todellakaan mikään mukava paikka.
Friedmanin mukaan Venäjä vilkuilee koko ajan länsirajaansa pelon vallassa, sillä lännessä on tasamaata, jota on vaikea puolustaa. Eikä länsimaihin ole luottamista – sen ruotsalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset ovat kaikki vuorollaan todistaneet.
"Historia on tehnyt venäläisistä varovaisia", Friedman sanoo.
Siksi Venäjällä on länsirajansa suhteen yksi selvä tavoite: työntää se niin kauas länteen kuin vain mahdollista.
Nyt länsiraja on Moskovan vallanpitäjien mielestä aivan liian lähellä. Venäjä on yhtä kaukana idässä kuin ennen Pietari Suuren valtaannousua. Jos länsi saisi vielä Ukrainankin, vihollinen olisi yhtä lähellä Moskovaa kuin vuonna 1942, juuri ennen Stalingradin taistelua.
"Ukraina on Venäjälle keskeinen puskuri lännestä tulevia hyökkäyksiä vastaan. Wehrmacht jauhettiin siellä tomuksi", Friedman muistuttaa.
Lännessä Vladimir Putinin puheet lännen uhasta ja ulkoisista vihollisista on tapana kuitata propagandaksi, mutta Friedmanin mukaan niin Kremlissä todella ajatellaan. Putin ei usko hetkeäkään amerikkalaisiin, jotka väittävät haluavansa puolustaa ukrainalaisten oikeutta päättää itse omista asioistaan.
Putin ajattelee, että Washington tukee Ukrainaa vain yhdestä syystä: koska se haluaa uhata Venäjää.
"Maailmaa kannattaa aina katsoa vihollisen silmin. Se ei tee vihollisesta pienempää uhkaa, mutta auttaa ymmärtämään hänen pyrkimyksiään. Siinä on avain kaikkeen menestykseen: ymmärrä ja kunnioita vihollistasi."
Friedman ei todellakaan kuulu niihin, jotka arvioivat maailmaa tai sen johtajia moraalisella mittatikulla. Vladimir Putinia Friedman esimerkiksi ylistää kirjassaan suureksi isänmaanystäväksi.
Siksi Friedman ei tuomitsekaan Venäjän pyrkimyksiä Ukrainassa. Hänelle olennainen kysymys on pyrkimysten jokseenkin täydellinen epäonnistuminen.
"Tähän mennessä Venäjä on epäonnistunut Ukrainassa katastrofaalisesti. Heidän tiedustelupalvelunsa ei tajunnut, mitä Kiovassa tapahtuu, eikä kyennyt hallitsemaan kehitystä. Sitten Venäjä yritti nostattaa idässä kansannousun mutta epäonnistui. Viime vuoden alussa venäläisillä oli Ukrainassa hyvin suuri vaikutusvalta. Nyt heillä on Krim ja Ukrainan itäisin nurkka."
Friedmanin mukaan Venäjän armeija on suoriutunut taisteluissa surkeasti, eikä se kykene laajamittaiseen hyökkäykseen Ukrainassa.
Venäjän paras toivo on siksi taloudellis-yhteiskunnallinen kriisi, joka tuhoaisi luottamuksen Kiovan hallitukseen ja antaisi venäläisille mahdollisuuden palauttaa vaikutusvaltansa.
"Ukrainan turvaaminen vaatii massiivista talousapua. On kuitenkin kiinnostavaa, että historiallisesti Eurooppa on aina käyttänyt omaisuuksia sotiin, mutta hyvin vähän voittoon ilman sotaa", Friedman sanoo.
Friedmanin mukaan Baltian maat muodostavat Venäjälle oman erityisongelmansa, sillä ne ovat kuin Pietarin rintaan osoittava pistin. Siksi kysymys Baltian maiden venäläisväestöstä on aikapommi, jonka Venäjä voi yrittää räjäyttää.
Kirjassaan Friedman esittää tapahtumaketjun, jossa venäläisväestön kuohunta johtaa Baltiassa venäläisjoukkojen miehitykseen. Hän pitää sitä mahdollisena muttei kovin todennäköisenä kehityskulkuna.
"Baltian maat ovat osa Natoa, eikä Venäjä halua tehdä mitään, mikä saisi Euroopan maat yhdistymään ja aseistautumaan. Siksi Baltia olisi venäläisille vaarallinen hanke", Friedman arvioi.
Venäjän ei ole kuitenkaan pakko miehittää alueita, sille voi riittää myös puolueeton puskurivyöhyke.
Kirjassaan Friedman kirjoittaa, että venäläiset ovat luoneet Itä-Euroopan maiden painostamiseksi strategian, jossa maille tarjotaan taloudellisia investointeja keskeisille sektoreille, kuten energia-alalle.
Tuohan kuulostaa suomalaisen korvaan kovin tutulta. Mihin Venäjä tällä strategialla pyrkii?
"Venäjän strategia on selvä: osoittaa mitä etua on olla Venäjän puolella", Friedman vastaa.
Hänen mukaansa venäläiset yrittivät käyttää tätä strategiaa laajasti Ukrainassa, mutta nyt Ukrainan tapahtumat ovat saaneet Itä-Euroopan rajoittamaan tällaisia sopimuksia. Lisäksi öljyn hinnan romahdus on tehnyt venäläisille vaikeaksi noudattaa solmimiaan sopimuksia.
"Suomalaisten kannattaa muistaa, että venäläiset saattavat luvata asioita, joita he eivät kykene toimittamaan", Friedman varoittaa.
Taloussuhteiden lisäksi toinen tärkeä vaikutuskeino venäläisille ovat Friedmanin mukaan kontaktit, jotka KGB on luonut takavuosina.
"Heillä on arkistokansiot kaikista, ja he tietävät, mitä ihmiset haluavat pitää piilossa."
George Friedmanin kuusi vuotta sitten esittämä ennustus päättyi siihen, että Yhdysvallat sitoutuu uudestaan itäisen Euroopan puolustamiseen ja tukkii Venäjän etenemisyritykset. Venäjä romahtaa 2020-luvulla.
Kaiken melskeen ja metelin alla Venäjän taloudelliset ja strategiset ongelmat ovat Friedmanin mukaan lopulta ylivoimaisia.
Mutta ennen sitä voi tapahtua kaikenlaista. Voiko Suomi pysyä syrjässä idän ja lännen uudelta yhteentörmäykseltä?
"Venäjällä on kädet täynnä Bulgaria-Baltia-linjalla, joten se ei halua ongelmia Suomen suunnalla", Friedman arvioi. "Suomen osallistuminen konflikteihin on kiinni Suomesta itsestään."
Friedmanin mukaan kysymys on siitä, katsooko Suomi, että Baltian tukeminen on maan omien etujen mukaista.
"Toisaalta se voi aiheuttaa yhteenoton Venäjän kanssa, mutta toisaalta vahvistaa Baltian asemaa niin paljon, että Venäjä joutuu puolustuskannalle. Suomen täytyy harkita tätä kysymystä huolellisesti tämän hetken tosiasioiden valossa."
Huomautan Friedmanille, että mielipiteet ovat jakautuneet Suomessa sen suhteen, kannattaako Suomen luottaa lännen apuun vai onko viisaampaa yrittää tulla itse toimeen venäläisten kanssa.
"Suomen, kuten kaikkien maiden, täytyy aina ensin hoitaa omat asiansa. Kukaan ei voi pelastaa maata, joka ei itse pelasta itseään", Friedman sanoo.
Friedmanin mukaan Euroopasta on turha odottaa sotilasapua, sillä Euroopassa ei sellaista sotilasvoimaa ole. Sen sijaan Yhdysvallat on sitoutunut lujasti esimerkiksi Puolan, Baltian ja Romanian puolustamiseen.
"Jos kriisi pahenee, Yhdysvallat näkee Suomen ankkurinaan pohjoisessa", Friedman sanoo.
Tyylinsä mukaisesti Friedman ei tuhlaa tippaakaan mustetta sellaisiin sanoihin kuin "vapaus" tai "demokratia". Sen sijaan hän muistuttaa, että Yhdysvalloilla on Suomen kannalta yksi merkittävä etu: se on niin kaukana, ettei se halua Suomelta mitään.
"Jos tämä pieni kylmä sota syvenee, väittäisin, että liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa olisi paras strategia Suomelle – siis sen lisäksi, että pysyy itse vahvana."
«جورج فریدمان چه می گوید!»- جلوی اتحاد روسیه و آلمان به هر قیمتی باید گرفته شود!
پرسش: آیا افراط گرائی اسلامی خطر اصلی برای آمریکاست، آیا حیات اسلامگرائی پایان خواهد یافت یا به حیات خود ادامه خواهد داد؟
فریدمان: افراطگرائی اسلامی برای آمریکا یک مسئله است ولی خطری نیست که موجودیت آمریکا را تهدید کند. باید در حدی که ضروری است به آن توجه داشت. سیاست خارجی ما علائق دیگری دارد.
علاقه اساسی سیاست خارجی آمریکا در صد سال گذشته، در جنگ های اول و دوم جهانی و در جنگ سرد، سیاست آلمان و روسیه بوده است، چون آنها یگانه قدرتی هستند که می توانند برای ما تهدیدی باشند. مهمترین اصل مورد علاقه ما این بود که مانع نزدیکی این دو کشور به یکدیگر شویم. اگر شما اوکرائینی باشید نگاه می کنید ببینید کیست. تنها کسی که بتواند به شما کمک کند. این ایالات متحده آمریکاست. هفته گذشته یا حدودا ده روز پیش سرفرمانده نیروی نظامی آمریکا در اروپا، ژنرال «بن هاجس» برای دیدار به اوکرائین رفته بود. او در انجا اعلام کرد که قرار است مشاوران نظامی آمریکا بزودی رسما به اوکرائین بیایند. او در واقع در آنجا به رزمجویان اوکرائینی مدال هائی داد که طبق مقررات آمریکا دادن چنین مدال هائی به خارجیان ممنوع است. ولی او این کار را کرد، چون می خواست نشان دهد که ارتش اوکرائین ارتش خودش است. بعد او ر فت. ایالات متحده آمریکا اسلحه، توپخانه و دیگر ابزار نظامی در اختیار کشورهای بالتیک رومانی، لهستان و بلغارستان گذاشت – این نکته بسیار جالبی است. و دیروز اعلام شد که ایالات متحده آمریکا می خواهد اسلحه در اختیار اوکرائین بگذارد. این خبر تکذیب شد ولی آنها تسلیحات را ارسال می کنند. تمام این اقدامات ایالات متحده خارج از محدوده ناتو صورت می گیرد. چون تصمیماتی که در ناتو گرفته می شود باید به اتفاق آراء به تصویب تمام اعضای ناتو برسد. نکته اینجاست که ایالات متحده آمریکا، گرداگرد روسیه یک کمربند بهداشتی، یک کمربند امنیتی بر پا می سازد و روسیه این را می داند. روسیه فکر می کند که آمریکا می خواهد فدراسیون روسیه را منهدم کند. بنظر من ما نمیخواهیم روسیه را ازپا درآوریم، فقط می خواهیم مجروحش کنیم ، می خواهیم به آن صدمه بزنیم. به هر حال ما به بازی قدیمی بازگشته ایم . وقتی با لهستانی ها، مجارستانی ها یا رومانی ها صحبت کنیم می بینیم که آنها بکلی در دنیای دیگری غیر از دنیای آلمانها زندگی میکنند و دنیای آلمانها با دنیای اسپانیائی ها تفاوت دارد، یعنی در اروپا وحدت وجود ندارد. اما این که اوکرائینی ها چه چیز را ترجیح می دهند، می توانم دقیقا به شما بگویم: آنها کوشش خواهند کرد، تلاش خواهند کرد تا آمریکا را به اوکرائین بیاورند. ایالات متحده آمریکا به پیروی از علائق بنیادین خود تمام اقیانوس های جهان را تحت کنترل خود دارد. هیچ قدرت دیگری در جهان، چنین کاری نکرده است. از این رو ما می توانیم وارد خاک تمام کشورهای جهان بشویم ولی آنها نمی توانند به ما حمله کنند. این امریست بسیار دلپسند. قدرت ما متکی بر تسلط ما بر اقیانوس ها و بر فضاست. بهترین راه برای چیره شدن بر نیروی دریائی دشمن آنست که نگذاریم چنین نیروئی بوجود آید، راه انگلستان برای پیشگیری از این که دیگر قدرت های اروپائی به قدرت دریائی دست یابند این بود که اروپائی ها با یکدیگر بجنگند. سیاستی که من توصیه می کنم سیاستی است که رونالد ریگان در مورد ایران و عراق بکار بست. او از هر دو کشور حمایت کرد ( جنگ عراق و ایران/88 1980 (انها با یکدیگر می جنگیدند نه با ما.
این کار بد جنسی بود، اخلاقی هم نبود ولی کارساز بود. و همین است که اهمیت دارد . ایالات متحده آمریکا در موقعیتی قرار ندارد که بتواند سراسر اروپا و آسیا را تسخیر کند. در آن لحظه که چکمه ما با خاک آنجا تماس پیدا کند، ما از حیث نفرات در اقلیت هستیم. ما می توانیم یک ارتش را نابود کنیم ولی قادر به تسخیر عراق نیستیم. اصلا این فکر که ارتش 130 هزار نفری آمریکا کشوری با 25 میلیون جمعیت را تسخیر کند…تعداد افراد پلیس نیویورک نسبت به جمعیت آن بیشتر است تا نسبت سربازان آمریکائی به مردم عراق. بنا بر این ما در موقعیتی قرار نداریم که همه جا دخالت نظامی کنیم، ولی در موقعیتی هستیم که اولا از قدرت هائی که با هم می جنگند حمایت کنیم تا آنها بتوانند توجه خود را بر یکدیگر متمرکز کنند. حمایت یعنی حمایت سیاسی، مالی، نظامی، تسلیحاتی از آنها و فرستادن مشاور نظامی برای آنها. و در موارد ویژه مانند کاری که ما در ژاپن، نه در ویتنام، عراق و افغانستان کردیم، با ضربه پیشگیرانه مداخله کردیم. هدف تاکتیک حمله پیشگیرانه چیره شدن بر دشمن نیست، هدف برهم زدن تعلدل دشمن است. ما این تجربه را در هر جنگی کرده ایم و مثلا در افغانستان تعادل القاعده را بر هم زدیم. مشکلی که ما داریم – وقتی جوان و نادان هستیم- این است که وقتی تعادل دشمن را بر هم بزنیم بجای آن که بگوئیم کارمان را خوب انجام دادیم، حالا به خانه باز گردیم، می گوئیم به به ، چه کار آسانی بود، بیا همین جا یک دموکراسی درست کنیم . این همان وقتی بود که ما گرفتار ضعف عقل شدیم. از این رو پاسخ ما این است که آمریکا نمی تواند همه جا در اروپا و آسیا مداخله نظامی کند. مداخله باید گزینشی باشد و تا جائی که ممکن باشد بندرت صورت گیرد. یک مداخله نظامی برای ما یک مورد استثنائی است. آخرین امکان است.. ما نمی توانیم در همان گام اول نیروی نظامی آمریکا را بفرستیم. ولی وقتی که ما نیروی نظامی آمریکا را بفرستیم، آنوقت – این تجربه به روشنی به ما آموخته است که دخالت باید محدود باشد و نباید ابعاد عظیم پیدا کند. امید می رود که این بار این درک را کرده باشیم. معمولا مدتی طول می کشد تا بچه ها درس خود را یاد بگیرند. ولی حق کاملا با شماست، ما بعنوان امپراتوری نمی توانیم ( همه جا مداخله کنیم) . انگلیس ها در آن زمان هندوستان را تسخیر نکردند. آنها فقط حکومت های هند را می گرفتند و آنها را به جنگ علیه یکدیگر برمی انگیختند. انها افسران انگلیسی را در ارتش هند بکار گمارده بودند.
رم قدیم هم نیرو به دورترین مناطق که بیرون از حیطه امپراتوری بودند نمی فرستاد، بلکه شاهان هوادار رم را بر تخت می نشاند. این شاهان را رم برتخت می نشاند و آنها در خدمت امپراتوری رم بر دیگر کشورها حکومت می کردند و این شاهان مسئول حفظ صلح ( بسود رم) در مرزهای امپراتوری بودند. نمونه آن ، بعنوان مثال، امپراتوری پارت بود.
بنا براین امپراتوری هائی که تلاش می کنند تا درمنطقه تسخیر شده حکومت کنند با شکست مواجه می شوند. نمونه آن امپراتوری نازی ها بود. چون هیچکس آنقدر قدرت ندارد که بتواند بطور مستقیم حکومت کند. باید با تدبیر پیش رفت. به هر حال این فعلا مسئله ما نیست. واقعیت این است که ما یک امپراتوری هستیم. ولی این به آن معنی نیست که ما خیالمان را راحت کنیم، به خانه برگردیم و دیگر بفکر چیزی نباشیم. ما تازه به فصل سوم کتاب رسیده ایم.
پرسش بعدی- آیا درست فهمیدم که پول اروپائی یورو قادر به ادامه حیات نخواهد بود؟
فریدمان- پرسشی که الان بر روی میز است این است که آیا اوکرائین بعنوان منطقه بی طرف بین روسیه و غرب باشد و دست کم بی طرف بماند یا این که غرب آنقدر در اوکرائین پیش خواهد رفت که غرب ( ناتو) فقط 100 کیلومتر تا استالینگراد و 500 کیلومتر تا مسکو فاصله داشته باشد. وضعیت اوکرائین برای روسیه یک مسئله حیاتی است و روسها نمی توانند چشم خود را ببندند و آنرا نادیده بگیرند. موضع آمریکا این است که اگر روسیه بازهم به اوکرائین بچسبد ما جلوی روسیه را خواهیم گرفت. از این رو آمریکا دست به اقداماتی خواهد زد، نظیر آنچه که ژنرال هاجس اخیرا اظهار داشت، در باره نیروهای مهاجم در رومانی، بلغارستان، لهستان و کشورها بالتیک. این پایه استدلال برای » اینترماریوم» ( یعنی سرزمین های میان دو دریا) منطقه میان دریای سیاه و دریای بالتیک است، این طرح پیلسودسک Pilsudsk ( سیاستمدار و مارشال لهستانی (1867–1935) ) است که او در آرزویش بود. راه حل برای آمریکا نیز همین است.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti