Kurdien itsehallinto-liike Turkin kaakkoisosissa: 

Haydar Daricin haastattelu

Kansainvälinen media on Turkin uutisoinnissaan keskittynyt lähinnä spektaakkelimaisiin tapahtumiin viimeisen vuoden aikana: vaaleihin, terroristisiin iskuihin, venäläisten koneiden alasammuntaan ja muihin geopoliittisiin peleihin. Hiljainen vallankumous on kuitenkin ollut käynnissä koko ajan Kaakkois-Turkin kurdienemmistöisillä alueilla. Juuri tätä alueellista itsehallintoa luovaa liikehdintää Turkin valtio on viime viikkoina yrittänyt tukahduttaa osana Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n vastaista (sisällis)sotaansa. Tässä haastattelussa Lefteast kysyy Haydar Daricilta, mitä kurdiliikkeen autonomia käytännössä tarkoittaa.
Rossen Djagalov (RD): Voisitko aivan ensiksi kertoa mistä tämä itsehallintoa ajava liikehdintä on saanut alkunsa?
Haydar Darici (HD): Ennen kuin kerron mitä Turkin Kurdistanissa (Bakur) tapahtuu juuri nyt, nostan esiin kaksi olennaista huomiota, jotka koskevat kurdiliikkeen historiallista kehitystä. Ensinnäkin kurdien vapautusliikeen keskeisin toimija, Kurdistanin työväenpuolue PKK, aloitti sissisodan Turkin valtiota vastaan 1980-luvulla ja on siitä lähtien nauttinut yhä laajempaa tukea kurdien keskuudessa. PKK:n sissisota ei ainoastaan luonut vapautettuja alueita vuoristoseuduille, vaan se myös politisoi ja mobilisoi urbaanin kurdiväestön. Liike piti vuorien sissitaistelua ja kaupunkien radikaalia protestikulttuuria täysimittaisen kapinan avautumisena. Todellisen vapauden saavuttamiseksi myös kaupungit oli kuitenkin vapautettava vuoristojen tapaan, ja sodankäynnin painopiste siirtyi vähitellen vuoristoista kaupunkeihin. Tätä kapinan uutta vaihetta, joka alkoi noin viisi vuotta sitten, liike kutsuu rakennustyön vaiheeksi.
Toinen huomio on se, että historiansa alkuaikoina PKK piti tavoitteenaan kansallista vapautusta, eli itsenäisen sosialistisen kurdivaltion luomista. 1990-luvun loppupuolella kurdiliikkeen sisältä nousi kuitenkin yhä voimakkaampaa kritiikkiä sekä kansallisvaltiota että itse kansan käsitettä kohtaan. Kritiikki perustui sekä maailmanlaajuisen antikolonialistisen vastarinnan opetuksiin että jo perustettujen kansallisvaltioiden epäonnistumisiin. Lopulta kritiikki johti liikkeen strategian radikaaliin muutokseen, ja kurdivaltion tavoittelemisesta luovuttiin myös virallisesti. Mutta onko todella mahdollista, että kansallinen vapautusliike voisi ylittää kansan ja kansallisvaltion ideat, jotka muodostavat koko liikkeen perustan? Voiko liike sen sijaan kehittää vallankumouksellisen mallin, joka vapauttaisi kurdien lisäksi kaikki Lähi-idän sorretut ihmisryhmät? Vastaukseksi kysymyksiin on tarjottu demokraattisen autonomian mallia, joka on pääosin Abdullah Öcalanin vankilavuosinaan kehittämä.

Muutama vuosi sitten kurdiliike alkoi harjoittaa demokraattista autonomiaa Turkin Kurdistanin alueella. Tämä strategia merkitsee ennemminkin valtiosta vapautettujen alueiden kuin valtion luomista. On huomionarvoista, että perustan, jolle demokraattista autonomiaa voitiin alkaa rakentaa, ovat luoneet juuri nuorten ja lasten kamppailut omasta elintilastaan. 1990-luvulta lähtien nuoret ja lapset ovat kehittäneet radikaalin katupolitiikan perinteen taistellen lähes päivittäin poliisia vastaan kivien ja polttopullojen kanssa. Näiden katutaisteluiden seurauksena poliisi on saatu ajettua ulos lukuisista naapurustoista ja jopa kokonaisista kaupungeista, ja kaduista on tullut keskeinen politiikan areena.
Demokraattinen autonomia tarkoittaa prosessia, jossa yhteiskunnallisen elämän eri osa-alueita, kuten lainsäädäntöä, taloutta, terveydenhuoltoa, koulutusta ja itsepuolustusta, kehitetään naapurustoihin perustettujen kommuunien ohjauksessa. Esimerkiksi paikalliset poliittiset toimijat ovat luoneet oman oikeusjärjestelmän ja ratkaisevat ongelmat yhteisön sisällä ilman valtion väliintuloa. He ovat perustaneet kouluja, joissa tarjotaan vaihtoehtoista koulutusta. Juuri nyt he luovat osuuskuntien verkostoa, joka muodostaisi pohjan vaihtoehtoiselle taloudelle. Vallankumouksellisten nuorten patrioottinen liike YDG-H kouluttaa ja aseistaa nuoria, jotka puolustavat asuinalueita ja kaupunkeja. Naiset ovat yhtä aktiviisessa roolissa näissä prosesseissa omine järjestöineen. Lisäksi kaikissa kurdikaupungeissa on käytössä kaksoisedustus-järjestelmä, jossa jokaiseen edustustehtävään valitaan kaksi henkilöä, yksi mies ja yksi nainen. Liike ei ole keskittynyt vakuuttamaan miehiä sukupuolisen tasa-arvon tärkeydestä kouluttamalla heitä tai muuten. Sen sijaan liike on pyrkinyt voimaannuttamaan naiset välittömästi takaamalla heille samat oikeudet ja vastuut sekä antamalla heidän järjestäytyä kaikilla yhteiskunnan tasoilla myös naisseparatistisiin järjestöihin, joiden asioihin miehillä ei ole oikeutta sekaantua.
RD: Mikä on havaintojesi mukaan toiminut itsehallinto-liikkeen ideologisena pohjana? Minkälaista kirjallisuutta luetaan ja minkälaiset ideat kiertävät alueella?
HD: Vankiloissa, sissileireillä ja kaupungissa kiertää paljon erilaista kirjallisuutta, erityisesti marxismin klassikoita, sekä jälkimarxilaista, anarkistista, jälkikoloniaalista, feminististä ja ekologista kirjallisuutta. Lisäksi tunnetaan tietysti Öcalanin laaja, pääosin vankilassa kirjoitettu tuotanto. Sanoisin kuitenkin, että liikkeen uuden paradigman keskeisimmät tekstit ovat Hardtin ja Negrin Imperiumi ja Multitude, sekä Murray Bookchinin kirjoitukset ekologiasta ja autonomiasta.
RD: Miten tarkkaan olet havainnoinut näitä tapahtumia?
HD: Asuin Cizressä puolitoista vuotta vuosien 2013 ja 2015 välillä ja tein etnografista tutkimusta kurdinuorison vastarinnasta. Halusin tehdä tutkimukseni Cizressä, koska se on yksi paikoista, joissa kurdiliikkeen autonomia on vahvimmillaan. Tutkimusteni ja haastattelujeni aikana minulla oli mahdollisuus tutustua näiden tapahtumien päähenkilöihin, erityisesti nuoriin. Tutkimuksen päätyttyä tein vielä muutamia lyhyempiä reissuja kaupunkiin. Tein lyhyempiä reissuja myös muihin kaupunkeihin sekä tutkimukseni aikana että sen jälkeen, jotta ymmärtäisin paremmin itsehallinnon rakentumista myös muilla alueilla.

RD: Missä Kaakkois-Turkin osissa liike on kaikista voimakkain? Kuinka paikallisen itsehallinnon vahvuus korreloi HDP:n poliittisten rakenteiden tai PKK/YPG:n aktiivisuuden kanssa? Kohdistuvatko Turkin armeijan piiritykset Cizressä ja Silvanissa juuri tätä liikehdintää vastaan? Millainen yhteys vallitsee tämän liikkeen ja Syyrian rajan toisella puolella olevan Rojavan autonomisen alueen välillä?
HD: Rojavan autonomiaan on selvästi vaikuttanut teoria, jota Abdullah Öcalan kehitti vankilassa. Öcalan asui itsekin Rojavassa pitkän aikaa ennen vangitsemistaan. Myös siksi hänellä on alueella paljon vaikutusvaltaa. Lisäksi PKK ja YPG jakavat saman ideologian, vaikka ovatkin kaksi erillistä järjestöä. Tiedämme, että lukuisat PKK:n sissit ylittivät rajan Rojavaan liittyäkseen taisteluun. Kun tein tutkimustani Cizressä, monet nuoret liittyivät YPG:hen. Nyt monet Rojavassa taistelleet ihmiset palaavat Cizreen ja muihin kaupunkeihin ja liittyvät nuorten taisteluun Turkin valtiota vastaan. Lisäksi autonomian rakentaminen Rojavassa alkoi ennen kuin se alkoi Turkissa. Monet poliittiset toimijat kävivät tämän tästä Syyrian puolella oppiakseen Rojavan itsehallintoalueen kokemuksista. Rojava ja Turkin Kurdistan ovat siis vahvasti yhteydessä toisiinsa.
Myös HDP perustettiin uutta paradigmaa silmällä pitäen, mutta sen oli tarkoitus järjestäytyä lähinnä Turkin läntisissä osissa, joskaan ei rajoittua sinne. Yhdessä vasemmistolaisten, anarkistien, feministien ja kaikkien muiden oppositioryhmien kanssa HDP:n oli tarkoitus levittää uutta vallankumouksen mallia ja kurdien aloittamaa kapinaa läntiseen Turkkiin. Sanoisin, että HDP on epäonnistunut vallankumouksellisen politiikan tuottamisessa, vaikka se onkin menestynyt vaaleissa hyvin. Tämän epäonnistumisen taustalla on varmasti monia syitä,: HDP käänsi vallankumouksellisen politiikan monessakin mielessä hyvin ongelmalliseksi “monikulttuurisuudeksi” ja jäi jumiin rauhan ja ihmisoikeuksien kaltaisiin liberaaleihin kategorioihin. Tämä viitekehys esti heitä käsittelemästä väkivaltaa. Tällä tarkoitan sitä, että samaan aikaan kun Kurdistanin nuoriso kävi radikaalia aseellista taistelua Turkin valtiota vastaan, HDP käyttäytyi kuin vastarintaa ei olisi ollut olemassakaan vaan ainoastaan valtion ihmisoikeusrikkomuksia. HDP:n ongelma on aina ollut se, että puolue tekee politiikkaa kahden täysin erilaisen maailman välissä. Kurdistanissa ihmiset ovat pitkään olleet hyvin poliittisia, kun taas Turkin turkkilaisissa osissa oppositioryhmät ovat marginaalisia. Poikkeuksen muodostaa ainoastaan Gezin liike, jota voidaan pitää eräänlaisena käännekohtana. Lisäksi Kurdistan on ollut kolonisoitu alue, jossa sekä valtiollinen väkivalta että vastarinta ovat esiintyneet avoimesti. Tämän kaksoispaineen ratkaisemisen sijaan HDP tyytyi kuitenkin helppoon ratkaisuun ja siirtyi uusintamaan liberaalia monikulttuurisuutta.

RD: Kurdiyhteisö on varsin heterogeeninen. Demokraattisen autonomian (PKK) ja demokraattisen sosialismin (HDP) lisäksi on huomattava määrä konservatiivisia ja islamistisia kurdeja, joista osa vastustaa PKK:ta militantistikin. Näiden ideologisten erojen lisäksi on varmasti yksilöitä yhteiskunnallisten hierarkioiden huipulla, kuten kapitalisteina ja heimojohtajina, jotka eivät varmastikaan ole tyytyväisiä itsehallinnon kaikkiin käytäntöihin. Osa näistä kurdeista siirtyikin AKP:n kannattajiksi viime vaaleissa. Lisäksi jotkut alueet, joilla liike toimii, ovat etnisesti hyvin monimuotoisia. Kuinka paikallista itsehallintoa ajava liike on tasapainoillut näiden haasteiden kanssa?
HD: Itsehallinto-liikkeestä on tullut johtava voima Kurdistanissa sekä kurdienemmistöisillä alueilla Länsi-Turkissa. Se pystyy siten mobilisoimaan sekä uskonnollisia että maallisia ihmisiä. Tässä mielessä se on Turkin ainoa poliittinen toimija, joka pystyy ylittämään uskonnollinen/uskonnoton-kahtiajaon. Liike on vetänyt puoleensa sekä työväenluokkaa että keskiluokkaa avaamalla erilaisia poliittisia tiloja erilaisille ryhmille. Lisäksi liike sai heimojohtajien tuen joka puolella Kurdistania. Jopa PKK:ta vastaan 1990-luvulla taistelleiden kyläkaartejen perheet alkoivat tukea sitä. Juuri nyt kurdien vastarinta on muuttamassa muotoaan, mutta joillakin toimijoilla on vaikeuksia sopeutua muutokseen. Esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan tila on ajettu todella ahtaaksi valtiollisella väkivallalla, joka on ollut valtion vastaus autonomian rakentamiseen. Diyarbakirin ja Vanin kaltaisten suurten kaupunkien keskiluokat, jotka ovat pitkään panostaneet kansalaisjärjestötoimintaan, näyttävät epäröivän heittäytymistä nykyiseen tilanteeseen. Samaan aikaan ihmiset ovat lähteneet liikkeelle kaupunkien köyhillä asuinalueilla. Kaupungeissa, joissa kurdiliike on vahva muttei hegemoninen, ihmiset eivät ole uskaltaneet julistaa paikallista autonomiaa eivätkä näin ollen ole tukeneet muiden kaupunkien vastarintaa. Cizressä, Silopissa, Geverissä, Licessä, Silvanissa, Nusaybinissä ja muissa vastaavissa kaupungeissa, joissa liike on historiallisesti ollut vahvoilla, on pitkä radikaalin vastarinnan perinne, joka nyt ajaa kapinaa eteenpäin. On siis tärkeä huomata, että suhteellisen pienistä kaupungeista on tulossa vastarinnan pääpesäkkeitä samaan aikaan kun Diyarbakirin kaltaiset suuret kaupungit ovat menettämässä keskeisen asemansa. On myös edelleen korostettava, että nuoriso on ehkä kurdiliikkeen keskeisin toimija, sillä se pystyy tehokkaimmin vastustamaan valtiota ja määrittämään uuden vaiheen politiikan suuntaviivat.
Lyhyesti sanottuna kurdikamppailu on nousemassa korkeammalle tasolle, mikä tapahtuu joidenkin alueiden menettämisen kustannuksella. Uskon kuitenkin, että pitkällä aikavälillä menetettyjenkin alueiden ihmiset radikalisoituvat (uudelleen), kunhan läheiset kaupunkien ihmiset vain saavat vakiinnutettua riittävän autonomian.

RD: Miten todennäköisenä pidät itsehallinto-liikkeen leviämistä perinteisten kurdialueiden ulkopuolelle? Onko minkäänlainen laajentuminen todennäköistä ottaen huomioon AKP:n tuoreen vaalivoiton ja yleistyneen (kurdivastaisen) nationalismin, joka vaikutti tuohon voittoon? Voidaanko edes nykyisestä vajavaisesta itsehallinnosta pitää kiinni, kun valtio militarisoi aluetta yhä rankemmin? Miltä liikkeen tulevaisuus näyttää?
HD: Demokraattinen autonomia on välitön haaste valtiolle, sillä se luo antikapitalistisen elämänmuodon alueelle, jota valtio väittää hallitsevansa. Lisäksi on riski, että pitkällä aikavälillä se laajenee yhä isommalle alueelle. Tämän estämiseksi valtio yritti tunkeutua voimakeinoin naapurustoihin tehdäkseen niissä joukkopidätyksiä. Vastauksena tähän nuoret kaivoivat syviä vallihautoja sisääntuloväylille ja päivystivät aseistettuina barrikadeilla. Turkin viranomaiset eivät pystyneet ohittamaan vallihautoja eivätkä myöskään nuorten muodostamia kaarteja. Kesäkuun vaalien jälkeen hallitus hyökkäsi kurdikaupunkeihin vielä julmemmin. Moniin kurdikaupunkeihin julistettiin viikkojen mittaisia ulkonaliikkumiskieltoja, ja valtion tarkka-ampujat murhasivat tottelemattomia. Lisäksi panssarivaunut piirittivät kaupunkeja ja pommittivat kapinallisia asuinalueita. Kun Turkin valtio ei saanut kurdikaupunkeja hallintaansa, se pyrki tekemään niistä elinkelvottomia. Haavoittuneita ei päästetty sairaalaan. Kuolleita ei annettu haudata. Niinpä ihmiset joutuivat viettämään yökausia läheistensä ruumiiden kanssa estäen niiden hajoamisen jäiden avulla. Kaikesta tästä huolimatta viranomaiset eivät ikinä päässeet naapurustoihin, sillä nuoret kaivoivat entistä syvempiä vallihautoja ja vahvistivat puolustustaan. Suojatakseen itsensä tarkka-ampujilta kapinalliset ripustivat kaduille valtavia lakanoita, jotka peittivät ampujien näkyvyyden. Tämä taktiikka on opittu Rojavasta. Lisäksi kapinalliset ovat tehneet talojen seiniin reikiä, jotta he voivat liikkua talosta taloon käymättä ulkona. He muovaavat koko kaupungin arkkitehtuurin vastarinnan tarpeisiin.

Juuri nyt monet kurdikaupungit, kuten Cizre, Silopi ja Nusaybin, ovat jälleen ulkonaliikkumiskiellon alla, ja panssarivaunut ja tarkka-ampujat piirittävät niitä. Pääministeri Davutoglu sanoi hiljattain, että he aikovat puhdistaa kapinalliset kaupungit vaikka talo kerrallaan. Valtio pyrkii murskaamaan Kurdistanissa kehittyneen autonomian tuhoamalla kokonaisia kaupunkeja ja murhaamalla lukemattomia ihmisiä. Ja Kurdistanin ihmiset, erityisesti nuoret, vastustavat kuolemaan saakka.
Onko Kurdistanin autonomia siis säilymässä ottaen huomioon tämän äärimmäisen valtioväkivallan? Mielestäni on. Se säilyy, koska valtio ei ikinä voi voittaa tällaista sotaa, vaikka yrittäisi kuinka julmasti. 1990-luvulla kaupunkien aseelliseen taisteluun osallistui ainoastaan PKK:n militantteja. Nyt jaottelu sisseihin ja siveeleihin käy päivä päivältä vaikeammaksi: myös siviilit ovat aseistautuneet ja puolustavat itseään. Esimerkiksi Cizressä ihmiset tiesivät aivan hyvin, että valtio tulee hyökkäämään uudestaan ja asettamaan ulkonaliikkumiskiellon. He eivät kuitenkaan jättäneet kaupunkia, ainoastaan vanhuksia ja nuoria lapsia lähetettiin muualle. En usko, että valtio voisi ikinä murtaa näin syvää vastarintaa.
Lopuksi, tämä taistelu ei pyri muuttamaan ainoastaan Turkkia vaan Lähi-Itää laajemminkin. Turkin ja Syyrian Kurdistanissa harjoitettu demokraattinen autonomia ja itsepuolustus voivat toimia mallina koko alueelle, tai ehkä jopa koko maailmalle näinä sotien riivaamina aikoina. Kysymys kuuluukin, kuinka malli tulee leviämään muille alueille? Kuten sanoin aiemmin, HDP ei ole pystynyt levittämään tämän kaltaista politiikkaa läntiseen Turkkiin. Syyriassa liike rajoittuu Rojavaan. Toisaalta Rojavan Cizirin kantonissa eri etniset ryhmät ovat osallistuneet autonomian kehittämiseen luomalla omia, itsehallinnollisia rakenteita. Se osoittaa, että näillä ajatuksilla on kannatusta myös kurdiyhteisön ulkopuolella. Mutta Turkista ja muusta Lähi-Idästä puhuen, en osaa sanoa tuleeko demokraattisesta autonomiasta malli koko alueelle.
RD: Ottaen huomioon Lähi-Idän traagisen tilanteen, Syyrian ja Turkin kurdiyhteisöissä kehittyvä itseorganisoituminen on todellinen valopilkku, jota kohtaan muiden maiden antikapitalistien olisi syytä olla solidaarisia. Minkälaista solidaarisuustyötä sinä pidät nyt tärkeänä?
HD: Juuri nyt pidän todella tärkeänä, että Turkin valtion hyökkäykset kurdikaupunkeihin pyritään tuomitsemaan koko maailman medioissa ja laajemminkin.

Haydar Darici on tohtorikoulutettava antropologian ja historian yhteisohjelmassa Michiganin Yliopistossa, Ann Arborissa. Hän tutkii kurdien nuorisoliikettä Turkin Kurdistanissa. Kirjoitus on käännetty englanninkielisestä tekstistä The Kurdish Self-Governance Movement in Turkey’s South East: an Interview with Haydar Darici, joka on julkaistu 22.12.2015 criticatac.ro-sivustolla.