Tutkija ennusti Turkin kaaoksen – armeija ei pysty vallankaappaukseen

Matti Virtanen 16.7. 2016

Gareth Jenkins arvion mukaan Erdoğan on hallinnut Turkkia jo 13 vuotta niin kovin ottein, että hänen jälkeensä on odotettavissa epävarmuuden ja sekaannuksen aika.

Turkissa neljännesvuosisadan asunut brittitutkija ja –journalisti Gareth Jenkins ennakoi kesäkuun lopussa Turkey Analyst –verkkojulkaisussa presidentti Recep Tayyip Erdoğanin valtakauden päättymistä. Presidentin väistymisen hetkeä hän ei ryhtynyt arvailemaan, mutta arveli otteiden kovenevan entisestään ja Turkin luisuvan kohti kaaosta.
Jenkins arvioi, ettei Turkin armeijasta ole vallan ottajaksi. Asevoimien johto hänen mukaansa osoittautunut kyvyttömäksi vastustaa Erdoğania, eikä kenraalien enemmistö todennäköisesti uskaltaisi ryhtyä mahdolliseen sotilaskaappausyritykseen.
Presidentin pääneuvonantaja Mehmet Uçumin sanoi kesäkuussa Bloomberg-uutistoimiston haastattelussa, että Erdoğan ajaa Turkkiin presidenttivaltaista perustuslakia estääkseen parlamenttia luomasta maahan ”autoritaarista hallintoa”. Tällainen järkeily on Jenkinsin mukaan erikoinen perustelu presidentiltä, joka tukahdutti kolme vuotta sitten itse kovin ottein rauhanomaiset mielenosoitukset, ja joka on pyrkinyt nostamaan omat uskomuksensa ja ennakkoluulonsa maan viralliseksi totuudeksi.

Erdoğanin linjalla Turkki on Jenkinsin mukaan vajonnut pahimpaan kriisiinsä lähes 40 vuoteen: Oikeuslaitos on muuttunut puolueelliseksi, oikeusvaltioperiaatteita ei kunnioiteta, yhteiskunnalliset jännitteet ovat kiristyneet, väkivalta on lisääntynyt ja maan kaakkoisosissa on menossa sisällissota kurdien PKK-puoluetta vastaan. Kaiken lisäksi Turkki on joutumassa kansainväliseen eristykseen ja länsimaisen median pilkan kohteeksi.
Erdoğanin arvostus on Jenkinsin mukaan hiipunut myös arabimaissa, joille hän yritti näyttää esimerkkiä noustuaan pääministeriksi vuonna 2003. Ajatus oli, että Erdoğanin johtama Oikeus- ja kehityspuolue AKP voisi jotenkin yhdistää sunnilaisen islamin konservatiiviset arvot länsimaisen demokratian ja markkinatalouden vapauksiin.
AKP:n valtakausi alkoi vuosituhannen vaihteen vakavan talouskriisin jälkeen, ja alussa talous elpyikin, tosin Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n neuvojen mukaisesti. Erdoğan lupasi uudistaa myös talouden rakenteita, mutta uudistukset jäivät kuitenkin tekemättä. Turkin keskimääräinen talouskasvu on pysynyt hädin tuskin väestönkasvun tahdissa.
AKP:n sääntöjen mukaan Erdoğan ei voinut enää vuoden 2014 jälkeen jatkaa pääministerinä, joten hän asettui presidenttiehdokkaaksi ja tuli valituksi 52 prosentin ääniosuudella. Hän ei kuitenkaan ole tyytynyt valtionpäämiehen seremoniallisiin tehtäviin ja vaatimattomiin valtaoikeuksiin, vaan on yrittänyt muuttaa hallitusmuotoa presidenttivaltaiseksi.
Käytännössä presidentti hallitsee jo maata lähes yksinvaltaisin ottein, vaikka perustuslain muuttaminen onkin yhä kesken. Hyvä esimerkki Erdoğanin otteista oli tapa, jolla hän vaihtoi pääministeriä tänä keväänä: EU-neuvotteluissa menestynyt, julkisuudessa viihtynyt ja hymyilevä Ahmet Davutoğlu sai lähteä ja tilanne nostettiin kuuliaisempi ja totisempi Binali Yıldırım.
Jenkinsin mukaan Turkin talous on haavoittuvainen erityisesti alhaisen säästämisasteen ja ulkomaisen velan kasvun vuoksi. Velkaantumien kaventaa maan toimintamahdollisuuksia, varsinkin jos poliittinen epävakaus johtaa maan luottokelpoisuuden heikkenemiseen entisestään. Nyt Turkin luottoluokitus on kahden tai kolmen B:n luokkaa, selvästi huonompi kuin kymmenen vuotta sitten.
Talousongelmien lisäksi myös Turkin demokratia on Jenkinsin mukaan heikolla tolalla, vaikka kansa saa ainakin toistaiseksi valita johtajansa vapaissa vaaleissa. Kansanvalta ei toimi, koska AKP on saanut tiedotusvälineet hallintaansa ja Erdoğan pystyy ohjailemaan julkista keskustelua.
Jenkinsin mukaan on ironista, että Erdoğanin epäonnistuminen rauhan ja vaurauden ylläpitäjänä on korvattu presidentin henkilökultilla. Kaikki epäonnistumiset Erdoğan kaataa joko kotimaisten tai ulkomaisten vastustajiensa niskaan: maata uhkaavat presidentin mukaan lukuisat salaliitot, joiden tarkoitus on estää Turkkia nousemasta kukoistukseen.
Hyvä esimerkki Erdoğanin vainoharhaisuudesta on Turkin tiedotusvälineissä laajasti huomiota saanut teoria, jonka mukaan Syyriassa ja Irakissa vaikuttava terrorijärjestö Isis on länsimaiden luomus, jonka tarkoitus on estää Turkkia nousemasta alueelliseksi suurvallaksi.

Seuraajaehdokas puuttuu

Jenkinsin mukaan Erdoğan ei itse asiassa olekaan yrittänyt luoda presidenttivaltaista järjestelmää vaan ”Erdoğan-järjestelmän”, joka on tehty mittatilaustyönä juuri hänelle itselleen. Tästä seuraa se väistämätön ongelma, että presidentin seuraajakysymyksen käsittely on hyvin vaikeaa.
Monien itsevaltaisten hallitsijoiden tapaan Erdoğan on ollut haluton nimeämään ketään seuraajaehdokasta, koska hän pelkää ennenaikaista kaappausyritystä. Vallan menettämisen pelko on saanut hänet myös suosimaan virkanimityksissä uskollisuutta pätevyyden sijaan – Jenkinsin mukaan tämä on yksi syy Turkin moniin epäonnistumisiin viime vuosina.
Mitä kauemmin Erdoğanin valtakausi jatkuu, sitä vaikeammaksi vallanvaihto muttuu. Kun vahvaa haastajaa ei ole näköpiirissä, edessä on joko valtataistelu, tai sitten Turkki selviää jotenkin nojautumalla julkisten instituutioidensa valtaan.
Jenkinsin mukaan seuraajien tärkeimpiä tehtäviä on palauttaa kansan luottamus oikeusvaltioon ja oikeuslaitoksen riippumattomuuteen.

Heikot sotilaat

Sotilashallinnon mahdollisuutta Jenkins pitää heikkona. Hänen mukaansa asevoimien poliittinen vaikutusvalta rajoittuu "hämäyksiin ja uhkailuun". Viime vuosina Erdoğan on esittänyt ilmeisen tekaistuja salaliittosyytöksiä satoja upseereja vastaan, mutta armeijan ylin johto on ollut kyvytön puolustamaan heitä. Jenkins arvelikin, että harva ylimmän johdon sotilas liittyisi sotilasvallankaappaukseen, jos joku sellaista yrittäisi.
Nyky-Turkin valtion ideologia perustui tasavallan perustajan ja ensimmäisen presidentin, vuosina 1923-1938 hallinneen Kemal Atatürkin ajatuksiin. Jenkinsin mukaan myös kemalismin paluu on epätodennäköistä Erdoğanin valtakauden jälkeen.
Kemalismin periaatteita olivat tasavaltalaisuus, nationalismi, valtiojohtoisuus, maallinen hallitusvalta ja uudistusmielisyys. Periaatteet pantiin täytäntöön tarvittaessa kovin ottein, ja nykypäivän kemalistit myöntävät itsekin, että tasavallan perustajan jotkut linjaukset kuten naisten huivikiellot olivat syrjintää.
Erdoğan on käyttänyt kemalismin kovia otteita toteuttaakseen omaa ideologiaansa. Jenkinsin mukaan tästä hyvä esimerkki on koululaitos, joka on valjastettu levittämään virallista tulkintaa sunnilaisesta islamista. Aiemmin koululaitos pyrki tuottamaan palvelijoita maallisen yhteiskunnan käyttöön. Molemmissa järjestelmissä lasten ja nuorten omat tarpeet ja taipumukset ovat toissijaisia.

Onneton linjanmuutos

Jenkinsin mukaan Erdoğan teki yhden pahimmista virheistään katkaistuaan kuusi vuotta kestäneen neuvotteluprosessin kurdien militantin PKK-puolueen kanssa keväällä 2015.
Neuvotteluissa oli saatu aikaan tulitauko vuoksiksi 2013-2014, ja väkivalta Kaakkois-Turkissa oli huomattavasti vähentynyt. Kaikille oli tullut selväksi, että neuvotteluilla saadaan aikaan tuloksia.
Erdoğanin linjanmuutos kurdikysymyksessä liittyi terrorismin vastaiseen taisteluun: hän vaatii nyt, että PKK:n on riisuttava itsensä aseista ja hajotettava sotilaallinen rakenteensa, koska ”terroristien kanssa ei neuvotella”. Tämä on Jenkinsin mukaan täysin turha toivo.
Neuvottelutie on sen sijaan edelleen mahdollinen, mutta Erdoğan itse tuskin pystyy palaamaan aiemmalle linjalleen menettämättä kasvojaan.

Heikko oppositio

Jenkins arvioi, että Erdoğan on hallinnut Turkkia jo 13 vuotta niin kovin ottein, että hänen jälkeensä on odotettavissa epävarmuuden ja sekaannuksen aika. Maan demokratian tila on niin heikko, ettei muilla puolueilla tai AKP:n sisäisellä oppositiolla ole mahdollisuuksia ottaa valtion johtoa haltuunsa.

Erdoğanin poistuminen näyttämöltä ei Jenkinsin mukaan vielä ratkaise Turkin monia ongelmia, vaikka seuraava hallitus saisikin diplomaattista, taloudellista ja poliittista tukea kansainväliseltä yhteisöltä.
”Pelko on, että mitä pidempään Erdoğan pysyy vallassa, sitä enemmän vahinkoa hän saa aikaan – ei ainoastaan maansa sosiaaliselle rakenteelle vaan myös demokratialle, joka on aina ollut keskeneräinen”, Jenkins päättää arvionsa.