Valtiottoman demokratian rakentaminen

Rojavan vallankumous tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden soveltaa demokraattisena konfederalismina tunnettua kommunalistista mallia käytännössä.
“Kun ihmiset pari vuotta sitten tulivat ensimmäisen kerran talollemme tiedustelemaan, haluaisiko perheemme osallistua kommuuneihin, heitin heitä kivillä pitääkseni heidät kaukana”, naurahtaa Bushara, nuori nainen Rojavan Tirbespiyestä. Hän on kahden lapsen äiti ja äärikonservatiivisen uskonlahkon jäsen. Aiemmin hän ei edes saanut poistua kotoa, ja hänellä oli tapana peittää koko kehonsa silmiä lukuun ottamatta.
“Nyt osallistun aktiivisesti yhteisöni muovaamisen”, hän sanoo ylpeästi, säteilevän hymyn saattelemana. “Ihmiset tulevat luokseni etsimään apua yhteisön ongelmien ratkaisussa. Mutta jos olisit kysynyt minulta aiemmin, en olisi edes tiennyt mitä ‘neuvosto tarkoittaa, tai mitä yleiskokouksissa tehdään.”
Nykyään ihmiset ympäri maailman turvautuvat vaihtoehtoisiin, autonomisen järjestäytymisen muotoihin antaakseen jälleen merkitystä olemassaololleen, kuvastaakseen inhimillisen luovuuden tarvetta ilmaista vapautta. Näitä kollektiiveja, kommuuneja, osakuntia ja ruohonjuuritason liikkeitä voidaan pitää ihmisten itsepuolustusmekanismeina kapitalismin, patriarkaatin ja valtion etenemistä vastaan.
Samaan aikaan monet alkuperäiskansat, kulttuurit ja yhteisöt, joita on ulossuljettu ja marginalisoitu, ovat aina tähän päivään asti suojelleet kommunalistisia elämäntapojaan. On häkellyttävää, että ympärillä muuttuvalta maailmanjärjestykseltä olemassaoloaan suojanneita yhteisöjä kuvataan usein negatiivisesti ikään kuin heiltä puuttuisi jotain. Erityisesti valtiottomuus nähdään negatiivisena.  Nykypäivän historiankirjoitusta hallitsevat positivistiset ja deterministiset taipumukset kuvaavat näitä yhteisöjä epätavallisiksi, sivistymättömiksi ja takapajuisiksi. Valtio oletetaan usein sivilisaation ja moderniuden välttämättömäksi seuraukseksi ja luonnolliseksi askeleeksi historian lineaarisessa kehityksessä.
Epäilemättä on olemassa joitakin genealogisia ja ontologisia eroja  – paremman sanan puutteessa – “modernien” vallankumouksellisten kommuunien ja luonnollisten, orgaanisten yhteisöjen välillä. Ensin mainitut kehittyvät enimmäkseen kapitalististen yhteiskuntien radikaalipiireissä kapinoina vallitsevaa järjestelmää kohtaan, kun taas toiset uhkaavat hegemonisia voimia pelkällä selviytymisellään. Mutta emme voi sanoa, että orgaaniset yhteisöt ovat epäpoliittisia vastakohtana metropolien kommuunien päämäärätietoiselle politiikalle.
Vuosisatojen tai jopa vuosituhansien vastustus kapitalistista maailmanjärjestystä kohtaan on itse asiassa hyvin radikaalia vastarintaa. Yhteisöille, joihin globaalit muutokset vaikuttavat suhteellisen vähän niiden ominaispiirteiden, maantieteellisten olosuhteiden tai aktiivisen vastarinnan takia, kommunalistinen politiikka on luonnollinen osa maailmaa. Siksi monet ihmiset esimerkiksi Rojavassa, jossa on käynnissä radikaali yhteiskunnallinen muutos, viittaavat vallankumoukseensa “paluuna luontoomme” tai “yhteisöllisen etiikan palauttamisena”.
Läpi historian kurdit ovat kohdanneet kaikenlaista kieltämistä, sortoa, tuhoa, kansanmurhaa ja assimilaatiota. Heidät suljettiin ulos valtiojärjestelmästä kahdella rintamalla: heiltä ei ainoastaan kielletty omaa valtiota, vaan samanaikaisesti heidät suljettiin ulos ympäröivistä valtiorakenteista. Valtiottomuuden kokemus kuitenkin auttoi suojaamaan monia yhteisöllisiä arvoja ja tunnetta yhteisöstä – erityisesti kaukana kaupungeista maaseudulla ja vuoristokylissä.
Aina tähän päivään saakka erityisesti alevi-kurdilaisille kylille on ollut luonteenomaista soveltaa etiikkaan ja anteeksiantoon perustuvaa yhteistä ongelmanratkaisua ja sovintorituaaleja kiistojen ratkaisussa, yhteisön eduksi. Mutta vaikka tämä elämänmuoto on melko yleinen Kurdistanissa, alueella vaikuttaa myös tietoinen pyrkimys luoda yhteisöllisiin arvoihin perustuva poliittinen järjestelmä. Tämä järjestelmä on demokraattinen konfederalismi, jota rakennetaan demokraattisen autonomian kautta ja jonka keskiössä on kommuuni.
Demokraattiinen konfederalismi Rojavassa
Kuten monet muut kansallisen vapautuksen liikkeet, myös Kurdistanin työväenpuolue (PKK) ajatteli alun perin itsenäisen valtion olevan ratkaisu väkivaltaan ja sortoon. Kuitenkin Neuvostoliiton romahdusta seuranneiden muutosten myötä liike alkoi muotoilla perustavanlaatuista itsekritiikkiä, sekä kritiikkiä ajan valtavirtaiselle sosialistiselle politiikalle, joka keskittyi yhä ajatukseen valtiovallan kaappaamisesta. 1990-luvun loppua kohden Abdullah Öcalanin johtama PKK ryhtyi muotoilemaan vaihtoehtoa kansallisvaltiolle ja valtiososialismille.
Opiskeltuaan Kurdistanin ja Lähi-idän historiaa, vallan luonnetta, nykypäivän taloudellisia ja ekologisia kysymyksiä, Öcalan päätteli, että syy ihmiskunnan “vapausongelmaan” ei ollut valtiottomuus vaan valtion synty. Öcalanin esittämä vaihtoehtoinen paradigma pyrkii kumoamaan sen järjestelmän vallan, joka 5000 vuoden aikana on institutionalisoitunut ympäri maailmaa patriarkaatin, kapitalismin ja kansallisvaltion synteesiksi. Vaihtoehto perustuu näiden vastakohdille – naisten vapautumiselle, ekologialle ja ruohonjuuritason demokratialle.
Demokraattinen konfederalismi on naisten ja nuorison alulle panema yhteiskunnallinen, poliittinen ja taloudellinen malli eri kansojen itsehallinnolle. Se pyrkii ilmaisemaan kansan tahtoa käytännössä tulkitsemalla demokratian ennemmin välineenä kuin vain tavoitteena. Se on valtiotonta demokratiaa.
Samalla kun se esittää uusia normatiivisia rakenteita poliittisen järjestelmän perustamiseksi, demokraattinen konfederalismi pohjaa myös vuosituhansia vanhoihin, Kurdistanissa ja muualla edelleen olemassa oleviin yhteisöllisiin järjestäytymisen tapoihin. Nykyaikaiselle mielikuvituksellemme malli voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta itse asiassa se on saanut vastakaikua alueen kansojen vahvalta vapaudenkaipuulta. Vaikka järjestelmää on sovellettu käytäntöön jo vuosia Bakurissa (Pohjois-Kurdistanissa) Turkin valtiollisen sorron puitteissa, oli kuitenkin Rojava se paikka, jossa syntyi historiallinen mahdollisuus demokraattisen konfederalismin käytäntöön saattamiselle.
Järjestelmän sydämessä on “demokraattinen autonomia”: ihmiset järjestäytyvät suoraan kommuuneiksi ja perustavat yleiskokouksia. Rojavassa tätä prosessia tukee Tev-Dem, Demokraattisen yhteiskunnan liike. Kommuuni koostuu itseorganisoiduista naapurustoista ja on demokratian harjoittamisen keskeisin ja radikaalein tapa. Siihen kuuluu komiteoita, jotka toimivat eri kysymysten parissa, kuten rauha ja oikeus, talous, turvallisuus, koulutus, naiset, nuoriso ja sosiaalipalvelut.
Kommuunit lähettävät äänestämällä valittuja edustajia yleiskokouksiin. Kylän yleiskokous lähettää edustajat kaupungin yleiskokoukseen, kaupungin yleiskokous alueen yleiskokoukseen ja niin edelleen. Jokainen kommuuni on autonominen, mutta ne ovat yhteydessä toisiinsa konfederaation kautta, jotta koordinaatio ja yhteiset periaatteet voidaan turvata. Ainoastaan, kun asioita ei voida ratkaista perustasolla, tai kun kysymys on alemman tason neuvostoa laajempi, delegoidaan se seuraavalle tasolle. “Korkeammat” tasot ovat vastuullisia “alemmille” ja raportoivat tekemisistään ja päätöksistään.
Siinä missä kommuunit ovat arkipäivän ongelmanratkaisun ja järjestäytymisen paikkoja, on yleiskokousten tehtävänä kehittää suunnitelmia ja menettelytapoja yhteistyötä ja yhteenkuuluvuutta ajatellen. Vallankumouksen alussa ja hiljattain vapautetuilla alueilla yleiskokousten on täytynyt ensin perustaa kansan neuvostoja ja vasta myöhemmin on voitu ryhtyä kehittämään hajautetumpia ruohonjuuritason rakenteita, eli kommuuneja.
Byrokraattiselle eliiteille alistumisen sijaan kommuunit työskentelevät kohti “moraalis-poliittista” yhteisöä, joka koostuu tietoisista yksilöistä, jotka ymmärtävät, kuinka ratkaista yhteisöllisiä ongelmia ja pitää huolta jokapäiväisestä itsehallinnosta yhteisvastuullisesti. Tämä kaikki riippuu kansan vapaaehtoisesta ja vapaasta osallistumisesta, vastakohtana lakiin perustuvalle pakkovallalle.
On tietysti vaikeaa nostaa yhteisön tietoisuuden tasoa näin lyhyen ajan sisällä, erityisesti kun sodan olosuhteet, kauppasaarrot, sisäistetyt asenteet ja muinaiset itsevaltaiset rakenteet ovat vahvasti institutionalisoituneet ja voivat johtaa vallan väärinkäyttöön ja epäpoliittiseen mielenlaatuun. Akatemioiden kautta järjestetty vaihtoehtoinen koulutusjärjestelmä pyrkii edistämään tervettä yhteisöllistä mielenlaatua, siinä missä itsehallinto tuottaa käytännön tasolla tietoista yhteisöä saaden sen järjestäytymään kaikilla elämänaloilla.
Naiset ja nuoriso järjestäytyvät autonomisesti ja ruumiillistavat yhteiskunnallista dynamiikkaa, joka suuntautuu luonnostaan kohti demokratiaa ja vähäisempiä hierarkioita. He asemoivat itsensä demokraattisen autonomian “vasemmalle puolelle” ja muotoilevat uusia tapoja tuottaa ja uusintaa tietoa.
Nykypäivänä kurdien vapautusliike jakaa vallan tasapuolisesti yhden miehen ja yhden naisen välille niin Qandil-vuorilla, Qamishlossa kuin Pariisissa. Ajatus jaetun puheenjohtajuuden periaatteen takana on sekä symbolinen että käytännöllinen – se hajauttaa valtaa ja edistää konsensuksen tavoittelua, sekä symboloi miesten ja naisten välistä harmoniaa. Vain naisilla on oikeus valita naispuolinen puheenjohtaja,kun taas miespuolisen puheenjohtajan valintaan osallistuvat kaikki. Naiset organisoivat omat, vahvemmat ja ideologisesti määrätietoiset rakenteensa naisten kommuuneille perustuvaksi naisten konfederaatioksi.
Demokraattisen kansakunnan periaate
Toinen tärkeä Öcalanin muotoilema periaate on “demokraattinen kansakunta”. Toisin kuin kansallisvaltion monistinen doktriini, joka oikeuttaa itsensä nationalistisella myytillä, tämä käsite hahmottelee yhteiskuntasopimukselle ja perustaville eettisille periaatteille, kuten sukupuolten tasa-arvolle, pohjautuvaa yhteiskuntaa. Näin kaikkien yksilöiden ja ryhmien etniset, uskonnolliset, kielelliset, sukupuoleen liittyvät ja älylliset identiteetit ja suuntaukset voivat ilmaista itseään vapaasti ja lisätä monimuotoisuutta tähän kasvavaan, eettisyyteen pohjautuvaan kansankuntaan voidakseen turvata sen demokratisoinnin. Mitä monimuotoisempi kansakunta on, sitä vahvempi on sen demokratia. Eri ryhmät ja osiot ovat myös vastuussa itsensä demokratisoimisesta sisältä käsin.
Rojavassa kurdit, arabit, assyyrialaiskristityt, armenialaiset, turkmeenit ja tsetseenit yrittävät luoda yhdessä uuden elämän. Sama logiikka on Kansan demokraattisen puolueen eli HDP:n projektin taustalla toisella puolella rajaa Turkissa. HDP yhdistää kaikki Mesopotamian ja Anatolian yhteisöt “vapaan yhdessäolon” sateenvarjon alle demokraattisessa kansakunnassa.
HDP:n kansanedustajina on kurdeja, turkkilaisia, armeeneja, arabeja, assyrialaisia, muslimeja, aleveja, kristittyjä ja jesidejä – yksikään Turkin parlamenttipuolueista ei ole monimuotoisempi. Kansallisvaltio-ideologiaan verrattuna demokraattisen kansakunnan käsite toimii ideologisen itsepuolustuksen mekanismina erilaisille kansoille.

Vaikka useat eri yhteisöt osallistuvat aktiivisesti Rojavan vallankumoukseen, pitkäaikaiset kaunat vallitsevat yhä. Kokonaiset arabiheimojen konfederaatiot osoittivat yksipuolisesti tukensa hallinnolle, mutta joiltain osin arabit ovat yhä ennakkoluuloisia. Salaisen poliisit dokumentit paljastavat, että Syyrian Baath-puolue teki jo 1960-luvun alkupuolella monimutkaisia suunnitelmia saadakseen eri yhteisöt kääntymään toisiaan vastaan erityisesti Ciziressä. Olemassa olevien jännitteiden lisäksi ulkoiset voimat ruokkivat ja käyttävät hyväkseen konfliktia eri yhteisöjen välillä edistääkseen omaa agendaansa. Yhtenäisyyden vakiinnuttaminen eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien välille Syyriassa ja laajemmin koko Lähi-idässä tekisi alueen hajottamisen ja hallitsemisen hankalammaksi.
Yksi Rojavan hallinnon arabijäsen selitti, miksi demokraattinen malli laskee niin vähän vakiintuneiden ja hiljattain luotujen poliittisten ryhmien tuen varaan alueella ja sen ulkopuolella:

“Demokraattisen autonomian järjestelmä meidän kolmessa kantonissamme ravistaa ja järkyttää koko maailmaa, koska kapitalistinen järjestelmä ei halua kaikesta teeskentelystään huolimatta vapautta ja demokratiaa Lähi-itään. Siksi kaikki hyökkäävät Rojavaa vastaan. Syyrian arabitasavallan ja Islamilaisen valtion havainnollistamat erilaiset valtiomuodot ovat saman kolikon kaksi puolta, sillä ne kiistävät ja tuhoavat alueemme mosaiikkimaisen monimuotoisuuden. Yhä useammat ja useammat arabit Syyriasta kuitenkin tulevat Rojavaan oppiakseen demokraattisesta autonomiasta, koska he näkevät täällä mahdollisuuden vapauteen.”

Vaihtoehtoinen näkemys taloudesta ja politiikasta
Toimiva itseorganisoitunut järjestelmä yhdistettynä kauppasaarron synnyttämiin vaatimuksiin ruokki luovuutta ja sai tukeutumaan omiin resursseihin. Tämä säästi Rojavan sisäiseltä kapitalistisen ajattelutavan tai ulkoisen riiston aiheuttamalta taloudelliselta korruptiolta. Silti, jotta vallankumouksellisia arvoja voidaan puolustaa yli sodan, tarvitaan hienosäädettyä taloudellista näkemystä yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisesta, ekologisesta ja feministisestä taloudesta, joka huolehtii köyhtyneestä, traumatisoituneesta ja pahoinpidellystä väestöstä.
Kuinka saada mukaan varakkaat ihmiset, jotka eivät välitä osuuskunnista, ja välttää syytökset autoritaarisuudesta? Kuinka saada voimauttavat ja vapauttavat periaatteet vakiintumaan sodan kiireessä ja selviämistaloudessa? Miten hajauttaa talous ja varmistaa samalla oikeudenmukaisuus ja vallankumouksellinen yhtenäisyys? Rojavan ihmisille vastaus on koulutuksessa.
"Mitä ekologisuus tarkoittaa sinulle”, nainen kysyy vertaisiltaan Istharin naisten akatemiassa Rimelanissa. Huone on sisustettu Sakine Cansizin ja Rosa Luxemburgin kaltaisten naisten kuvilla. Vanha nainen, jonka käsissä ja kasvoissa on perinteiset tatuoinnit, vastaa: “Minulle äitinä oleminen on ekologista. Eläminen tasapainossa yhteisön ja luonnon kanssa. Äidit tietävät parhaiten, miten ylläpitää ja organisoida tämä tasapaino.” Ekologinen kysymys kuvaa ehkä parhaiten Rojavan dilemmaa, jossa hienot periaatteet ja aikeet sekä valmius uhrautua näiden puolesta kohtaavat tilanteessa, jossa ei ole edellytyksiä laittaa ideaaleja käytäntöön. Ilmiselvistä syistä selviytyminen priorisoidaan korkeammalle kuin ympäristöaate.
Ainakin tällä hetkellä on mahdollista puhua siirtymävaiheen kaksoisjärjestelmästä, jossa Rojavan demokraattinen itsehallinto luo perustaa vallankumoukselliselle ja ekologisille periaatteille varovasti sodan ja reaalipolitiikan keskellä, samalla, kun ruohonjuuritason liike organisoi väestöä alhaalta käsin. Kantonien tasolla, erityisesti ulkopoliittisten aiheiden kohdalla, keskitetyt tai ainakin ei-vallankumoukselliset käytännöt ovat jossain määrin välttämättömiä. Rojava on poliittisesti ja taloudellisesti puun ja kuoren välissä. Ihmisten puhuessa “Rojavan vallankumouksesta” he viittaavat yleensä ruohonjuuritasolta nousevaan demokraattisen autonomian järjestelmään.
Ruohonjuuritason organisaation hajauttamisen dynamiikka, erityisesti kommuuneissa, toimii jopa sisäisenä oppositiona kantoneille ja ohjaa niiden demokratisointia. Alueen monimutkaisesta poliittisesta maantieteestä johtuen – ja tämän lisäksi sisäisten ei-vallankumouksellisten puolueiden ja ryhmien rajoittamana – kantonit saattavat suuntautua vallan keskittämiseen. Nykyisellään kantonit ovat silti paljon hajautetumpia ja demokraattisempia kuin perinteiset valtiot.
Paljon tärkeämpää kun tarkat mekanismit sille, miten ihmisten tahtoa ilmaistaan, on demokraattisen autonomian merkitys ja vaikutus ihmisiin itseensä. Jos minun pitäisi kuvailla “radikaalia demokratiaa”, miettisin erityisesti työväenluokkaisia ihmisiä, monesti lukutaidottomia naisia, jotka itse järjestäytyvät kommuuneihin ja jotka nyt herättävät politiikan henkiin. Lasten leikit ja nauru, kotkottavat kanat ja muoviset tuolit muodostavat tapahtumapaikan, jossa tehdään päätöksiä sähkön käyttötunneista ja selvitetään naapuruston kiistat. On huomioitava, että tällainen rakenne sopii paremmin maaseudulle ja pieniin naapurustoihin kuin isoihin ja monimutkaisiin kaupunkeihin, joissa ihmisten saavuttaminen vaatii vaivannäköä. Täällä voima kuuluu ihmisille, joilla ei ole koskaan aiemmin ollut mitään, ja jotka nyt kirjoittavat oman historiansa.
”Haluatko nähdä vihanneksemme”, kysyy Qadifa, vanhempi jesidinainen Yekîtiya Starin, naisliikkeen keskuksessa. Hänellä ei vaikuta olevan intoa selittää uutta järjestelmää, mutta hän on innostunut esittelemään sen hedelmiä. Syödessämme tomaatteja naisten osuuskunnan takapihalla jatkamme keskusteluamme arjen muutoksista Rojavassa.
Itsemääräämisoikeutta Rojavassa eletään tässä ja nyt, jokapäiväisissä käytännöissä. Yhteiskuntaa muokkaavat ja johtoon astuvat tuhannet Qadifan kaltaiset naiset, jotka ovat aiemmin olleet täysin marginalisoituja, näkymättömiä ja ilman ääntä. Nyt he voivat aamuisin korjata itse kasvattamiensa tomaattien satoa maasta, jota valtio kolonisoi vuosikymmenten ajan. Samalla he toimivat iltapäiväisin tuomareina kansan oikeusistuimissa.
Monet perheet, erityisesti he, jotka ovat menettäneet rakkaimpansa, käyttävät nyt kaiken aikansa vallankumoukseen. Monet kodit alkavat hiljalleen toimia samalla tavalla kun ”mala gel” -nimellä tunnetut kansantalot, jotka koordinoivat ihmisten tarpeita: ihmiset tulevat lastensa kanssa toistensa koteihin antaakseen kritiikkiä, keskustellakseen tai ehdottaakseen ideoita, joilla parantaa uusia elämiään. Ruokapöytien keskustelujen aiheet ovat muuttuneet. Sosiaalisista kysymyksistä tulee kirjaimellisesti sosiaalisia niiden tullessa kaikkien vastuulle. Jokaisesta yhteisön jäsenestä tulee johtaja.
Hidas siirtymä tietyissä rakennuksissa tapahtuvasta yhteiskunnallisesta päätöksenteosta  jokapäiväisen elämän alueelle on tulosta ponnistuksista luoda uusi moraalis-poliittinen yhteiskunta. Kehittyneissä kapitalistisissa maissa eläville ihmisille omasta elämästä suorassa vastuussa oleminen voi tuntua joskus pelottavalta. Varsinkin kun sellaiset tärkeät asiat kuten oikeus, koulutus ja turvallisuus ovat nyt itsen kaltaisten ihmisten omissa käsissä sen sijaan, että ne olisi luovutettu kasvottomille valtiokoneistoille.
Kommuunin vastarinnan perintö
Eräänä iltana istun lähellä Tell Mozania, jossa kerran sijaitsi Urkeš, 6000 vuotta vanha hurrilaisten muinainen pääkaupunki. Lähellä on alle sadan vuoden ikäinen Syyrian ja Turkin raja. Katselemme rajan toisella puolella Pohjois-Kurdistanissa sijaitsevan Mardinin kaupungin valoja ja juomme teetä Kobanen naiskomentaja Meryemin kanssa.
“Me taistelemme yhteisön, sorrettujen, kaikkien naisten ja kirjoittamattoman historian puolesta”, hän kertoo. Meryem on yksi monista naisista, jotka tapasivat nuoruudessaan Abdullah Öcalanin. Öcalan palasi takaisin Rojavaan 1980-luvulla. Tuhansien muiden naisten tavoin Meryem halusi oikeutta muillekin kuin itsellensä ja päätti eräänä päivänä ryhtyä vapaustaistelijaksi tällä alueella, jossa samaan aikaan tehdään tuhansia kunniamurhia ja palvotaan tuhansia kaiken muotoisia ja kokoisia jumalattaria.
Järjestelmänvastaisia liikkeitä ympäri maailmaa kiinnostivat kenties juuri ne monet tavat, joilla Kobanen historiaan jäävä puolustustaistelu kuvasti vuosituhansia vanhaa ihmisten kamppailua. Taistelun yleismaailmalliset piirteet herättivät vastakaikua kollektiivisessa mielikuvituksessa elävästä toisenlaisesta maailmasta. Kobanen vastarintaa verrattiin Pariisin kommuuniin, Stalingradin taisteluun, Espanjan sisällissotaan ja useisiin muihin, myyttiset mitat saaneisiin esimerkkeihin kansan vastarinnasta.
Sumerin ziggurateissa, massiivisissa ja monimutkaisissa temppeleissä, institutionalisoitiin ensimmäistä kertaa useat hierarkkiset mekanismit: patriarkaatti, valtio, orjuus, vakituinen armeija ja yksityisomaisuus – virallistettu luokkayhteiskunta sai alkunsa. Tämän aikakauden murroksilla oli kauaskantoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, kuten naisten sosiaalisen statuksen menetys ja dominoivan miehen synty. Jälkimmäinen oli erityisesti miespappi, joka monopolisoi tiedon. Tänä aikana syntyi kuitenkin myös sana amargi, ensimmäinen vapautta merkitsevä käsite, suunnilleen 2300 eaa. Amargi tarkoittaa kirjaimellisesti “äitiin palaamista”.
Öcalan ehdottaa jäsennystä kahdesta sivilisaatiosta: hänen mukaansa neoliittisen kauden loppupuolella, sumerilaisen sivilisaation noustessa, kehittyi hierarkiaan, väkivaltaan, alistukseen ja monopolisaation nojaava “valtavirran” tai “dominoinnin sivilisaatio”. Erotuksena tästä hän kutsuu “demokraattiseksi sivilisaatioksi” marginalisoitujen, sorrettujen, köyhien sekä ulossuljettujen ja erityisesti naisten historiallisia kamppailuja. Demokraattinen konfederalismi on tämä ikivanhan demokraattisen sivilisaation poliittinen tuotos ja ilmentymä.
Vanhan demokraattisen sivilisaation synnyttämä autonomian malli ei ainoastaan lupaa rauhanomaista ja oikeudenmukaista ratkaisua alueen traumaattisiin konflikteihin. Rojavan vallankumouksen alkaminen havainnollistaa monella tapaa, miten demokraattinen autonomia voi olla ainoa selviytymisen keino. Tässä mielessä vallankumouksellinen kommuuni on osa historiallista perintöä, kollektiivisen muistin lähde demokraattisille voimille ympäri maapalloa ja tietoinen mekanismi itsepuolustuksessa valtiojärjestelmää vastaan. Vallankumouksellinen kommuuni kantaa mukanaan tuhansia vuosia vanhaa perintöä ja ilmaisee itseään nykypäivänä uudenlaisilla tavoilla.
Historiallisia hetkiä ihmisten vastarinnassa ja tahdossa toisenlaiseen maailmaan yhdistää murtumaton kyky uskaltaa kuvitella, aina historian ensimmäisistä vapaustaistelijoista Pariisin kommuuniin ja zapatistien kansannoususta Rojavan vapauden toreille. Tässä on kyse rohkeudesta uskoa, ettei kenenkään kohtalo ole tulla sorretuksi. Se on ilmausta ihmiskunnan muinaisesta halusta vapauttaa itsensä.
Bijî komunên me! Vive la commune!
Dilar Dirik
Dilar Dirik on kurdiaktivisti ja väitöstutkija Cambridgen yliopiston sosiologian laitoksella. Hän vieraili Suomessa puhumassa Helsingissä, Tampereella ja Turussa keväällä 2016 Yhdessä Rojavan puolesta -kollektiivin kutsumana. Dirik tutkii naisten kamppailun merkitystä vapauden rakentamiselle Kurdistanissa. Hän kirjoittaa säännöllisesti kurdien vapautusliikkeestä useisiin kansainvälisiin medioihin. Englanninkielinen artikkeli Building Democracy without the State on julkaistu alun perin ROAR-lehden verkkosivuilla Pariisin kommuunin muistopäivänä 18. maaliskuuta 2016.