Eliitin virallisesta oppositiosta aitoon vaihtoehtoon

Tekijä Jukka J. Rintala -

16.6.2017

Edellisessä kirjoitelmassani kerroin, kuinka perinteinen vasemmisto on halutonta tai kyvytöntä tuomaan kansan ulottuville vaihtoehtoa valtaeliitin harjoittamalle politiikalle, vaikka heillä ehkä sellainen teoriassa olisikin. Samassa yhteydessä vihjasin, että oikeistopopulistit eivät tarjoa todellista vaihtoehtoa perinteisille konservatiivisille ja sosiaalidemokraattisille – tai tätä nykyä oikeammin: uusliberalistisille – puolueille senkään vertaa (niiden väliin sijoittuvat liberaalidemokraatit ovat yleensä vain jommankumman apupuolueita). Nyt syvennän tätä vihjausta.

Itse asiassa on hieman vaikea hahmottaa, mitä oikeistopopulistit oikeastaan tarjoavat. Heillä ei näytä olevan vaihtoehtoja yhteiskuntien taloudellisiin ongelmiin, joiden pitäisi olla jokaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta aivan ensisijaisen huomion kohteita. He tekeytyvät vaihtoehdoksi ja eliitin vastustajiksi, mutta valtaan päästessään (kuten perussuomalaiset Suomessa ja Donald J. Trump Yhdysvalloissa) he myötäilevät vanhaa tuttua talousajattelua, jossa köyhän tulee raataa eliitin rikastuttamiseksi. Niin tekee kunnon ihminen, työteliäs kansa, isänmaan eduksi.

Avulias valtamedia on nostanut oikeistopopulistit ainoaksi vaihtoehdoksi valtaa pitäville puolueille. Ranskan Kansallinen Rintama, Britannian UKIP, Vaihtoehto Saksalle ja muut vastaavat muistetaan aina mainita, kun analysoidaan, kuinka perinteisten puolueiden valta on murenemassa. Mutta onko se todella – ja jos onkin, ovatko uudet puolueet tarjoamassa uutta politiikkaa? Toki näillä puolueilla on kannatusta mainitsemisen arvoisen paljon mutta ei selvästikään niin paljon, että ne voisivat syrjäyttää konservatiivit ja sosiaalidemokraatit vallan huipulta. Mutta oikeistopopulistipoliitikkojen naamat ovat aina näkyvillä valtamediassa. Heidät on hyväksytty osaksi sallittujen mielipiteiden kirjoa.

Hetkinen. Sallittujen mielipiteiden? Mutta eivätkös juuri oikeistopopulistit ole niitä ”väärien mielipiteiden” esittäjiä, jotka poliittinen ja mediaeliitti haluavat vaientaa? Eivätkö he juuri edusta sitä kansan tukah­dutettua ääntä, jota eliitti ei halua kuulla? Kaikki sellainen on tietenkin osa heidän populistista retoriik­kaansa. Sille rakentuu heidän luomansa poliittinen identiteetti: toisinajattelijat, kansan äänet, sorretut ja vaiennetut. Vilkaisu eliitin omaan mediaan riittää osoittamaan, että oikeistopopulismi on otsikoissa ja sen keskustelunaiheet esillä muodossa tai toisessa koko ajan. Kuka heidän näkemyksistään oikeasti vaikenee?

* * *

Vuonna 1922 Walter Lippman esitteli näkemyksensä siitä, kuinka länsimaita tulisi hallita: Hänen mukaansa valtaa pitävien on ensin vuodettava haluamansa lopputulos kansan tietoisuuteen tiedotusvälineiden kautta, media rakentaa siitä ”kansalaismielipiteen”, ja sitten se voidaan toteuttaa. Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin kirjan Manufacturing Consent mukaan median tarkoituksena on lähinnä luoda yleistä suostumusta sille, mitä valtaa pitävät haluavat. Ovatko oikeistopopulistit nousseet otsikoihin siksi, että heille on löytynyt kansan keskuudesta niin paljon kannatusta? Vai onko eliittimedia itse nostanut heidät näkyville ja maalannut nykyjärjestelmän ainoiksi kriitikoiksi? Ja miksi he olisivat tehneet niin?

Chomskyn mukaan ”[ä]lykäs tapa pitää ihmiset passiivisina ja kuuliaisina on rajata tiukasti hyväksyttävien mielipiteiden kirjoa mutta sallia hyvin eläväinen keskustelu näissä rajoissa – jopa rohkaista kriittisempiä ja toisinajattelevia näkemyksiä.” Eikö oikeistopopulistit ole täysivaltaisesti otettu mukaan tähän keskusteluun niin politiikassa kuin mediassakin? Kaikki höpinät ”ääripäistä” ja valtamediassa käytävä ”dialogi” ovat juuri tätä eläväistä keskustelua niissä rajoissa, jotka eliitin media vetää.

Chomsky jatkaa: ”Se antaa ihmisille vaikutelman, että tämä kaikki on vapaata ajattelua, mutta samaan aikaan järjestelmän taustaolettamukset pidetään koko ajan mukana niiden rajojen avulla, jotka keskustelulle annetaan.” Mitkä ovat nämä taustaolettamukset? Kyse on niistä asioista, joita oikeisto­populistit eivät koskaan nouse haastamaan. He kyseenalaistavat vain ”monikulttuurisuuden” – ja siitäkin siis tarkalleen ottaen vain sen verran, että muslimimaiden ihmisten pääsy maahan on estettävä ja vähemmistöt saisivat pysyä hiljaa kaapeissa. Harva heistäkään oikeasti haluaa kaiken monikulttuurisuuden (kuten kiinalaisravintolat) pois ja rajat kiinni.

Mutta maahanmuutto ja vähemmistötkö ovat se eliitin ylläpitämän järjestelmän sydän, jota tavallisen kansan äänenä toimivat oikeistopopulistit rohkeasti uskaltavat vastustaa? Vai onko eliitti medioineen itse nostanut ne puheenaiheeksi, jotta jokin muu pysyisi poissa keskustelusta? Oikeistopopulistit yrittävät kovasti saada kansan uskomaan, että maahanmuuttajat ja vähemmistöt ovat ongelma, johon eliitti kaataa ”minun verorahat” (harvassa muuten ovat oikeistopopulistit, joita kiinnostavat veroparatiisit ja suurituloisten verottaminen), ja että niin sanotut vanhat puolueet jostain syystä haluavat tehdä nimenomaan ja ensisijaisesti juuri sitä.

Sivuseikkana todettakoon, että yksi hyvä vihje oikeistopopulistisen ”vaihtoehdon” näennäisyydestä on suhtautuminen terrorismiin. Mikään poliittisesti merkityksellinen ryhmä lännessä ei pidä esillä mahdollisuutta, että länsimaissa tällä vuosisadalla tapahtuneet terroristi-iskut olisivat osa edelleen jatkuvaa Operaatio Gladioa. Konservatiivis-sosiaalidemokraattinen eliitti medioineen ei voi tietenkään arvella, että terrorismi on valtiollisten toimijoiden työtä heidän edustamansa järjestelmän ylläpitämiseksi. Oikeistopopulistit eivät kyseenalaista eliitin näkemystä, sillä heillä on ideologinen tarve nähdä mahdollisimman paljon pahaa ennemmin muslimeissa ja maahanmuuttajissa.

* * *

En usko, että politiikan, talouselämän ja median eliitti todella haluaisi oikeistopopulistit valtaan. Tuon eliitin vastenmielisyys kyseisiä toimijoita kohtaan on luultavasti aitoa, eikä kyseessä liene mikään yhdessä punottu salaliitto. Pikemminkin kansalle, joka on tyytymätön harjoitettuun politiikkaan, tarjotaan näennäisvaihtoehto, joka on siinä määrin vastenmielinen, ettei enemmistö sitä äänestä, mutta vallitsevalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmälle vaaraton, jos äänestää kuitenkin. Median tarvitsee vain poimia sopiva poliittinen toimija ja nostaa se kansan nähtäville. Samalla muut yritetään vaientaa pois olemassaolosta.

Tällainen on tietenkin hyödyllistä toimintaa niiden taholta, jotka eivät oikeasti halua tilanteen muuttuvan. Yhteiskunnan kaikkein olennaisimmat ongelmat eivät liity maahanmuuttoon, homoliittoihin tai mihinkään muuhunkaan, mikä ei kosketa suurinta osaa kansasta eikä aiheuta vaaraa eliitin etuoikeutetulle asemalle. Nykyjärjestelmän pääongelma on sen vääristynyt suhtautuminen työhön ja talouteen, ja tämä suhtau­tumistapa on niin syvällä yhteiskunnan hengessä, ettei sitä ole helppo havaita tai kyseenalaistaa.

Tällainen järjestelmä on ongelmallinen, koska se opastaa ajattelemaan ensisijaisesti taloudellisia näkökohtia, vaikka talouden pitäisi olla pelkkä väline ihmisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Sen sijaan Talous nostetaan ihmisen yläpuolelle, ja ihmisten annetaan kärsiä, koska ”talouden realiteetit” tulevat vastaan. Tosiasiassa talouden realiteetit ovat paljon kauempana kuin kansalle sanotaan. Näin siksi, jotta eliitillä olisi enemmän tilaa temmeltää kansan ja realiteettien todellisten rajojen välissä.

Nykyjärjestelmämme perustuu ajatukseen, että meidän on tehtävä työtä yhteiskunnan pystyssä pitämiseksi. Työstä saamme palkkaa, jonka turvin voimme saada jossain määrin myös jotain hyötyä ylläpitämästämme yhteiskunnasta. Kuitenkin suuri osa tämän työn synnyttämästä vauraudesta ja hyvinvoinnista kasautuu eliitille, ja suuri osa työtä tekevistä elää sen ulottumattomissa. Näin ollen työstä on muodostunut menetelmä ylläpitää rikasta eliittiä, joka antaa työn tekijöille vain sen verran kuin nämä tarvitsevat jatkaakseen työn tekemistä liiemmin mukisematta.

Ja jos joku mukisee, häntä voidaan haukkua laiskaksi, vastuuttomaksi ja ahneeksi ja uhkailla työttömyydellä. Suojakilveksi rakennetaan ilmapiiri, jossa raatamisesta tehdään itseisarvo ja työttömyydestä merkki laiskuudesta. Ihmiset muovataan tyytyväisiksi siihen asiantilaan, että he ovat hyödynnettävää massaa, joka saa elää rikastuttaakseen eliittiä. Tällaisessa ilmapiirissä isorikkaat voivat huoletta sanoa ihmisiä ”turhiksi ja tehottomiksi yksilöiksi” ja sivistystä ”hukkaan heitetyksi ajaksi” valtiollisen TV-kanavan haastattelussa. He voivat haukkua ”heikompaa ainesta” ja vaatia ihmisiä tekemään ilmaista työtä. Mutta entä jos eliittiä ei olisi vaan kansa itse omistaisi oman yhteiskuntansa ja oman työnsä luoman vaurauden ja hyvinvoinnin?

Ihmiskunta on kehittynyt jo siihen vaiheeseen, että vain harvojen tarvitsee tehdä työtä. Työn koneistaminen ei ole uusi keksintö, ja teknologian kehityksen – robotisaation – myötä tulee tulevaisuudessa yhä hankalammaksi sitoa toimeentuloa työntekoon. Teknologian kehitystä käytetään tietenkin sumeilematta työttömyyden lisäämiseen ja pakottamaan työn tekijät kilpailemaan entistä kiivaammin harvenevista työpaikoista. Näin palkkoja voidaan laskea ja vaurautta kasata eliitille yhä enemmän.

Mutta ei työn robotisointi ole se ongelma. Ongelma ei ole työttömyys vaan köyhyys. Ongelma on vaurauden kasaantuminen eliitille kansalle jakautumisen sijasta. Robotisaatio voisi luoda yhteiskunnan, jossa kaikilla on tarvitsemansa ja lisäksi paljon vapaa-aikaa. ”[Paul] Lafarguen logiikan mukaan koneellistumisen ja tuottavuuden kasvun olisi pitänyt johtaa lyhyeen työpäivään, tasaisempaan kulutukseen ja suurempaan vapauden tilaan”, kirjoittaa aatehistorioitsija Hanna Sarkkinen. ”Kehitys on kuitenkin pysähtynyt ja yhä ihmiset uupuvat töissään ja turhaa työtä tehdään valtaisia määriä. Ylituotantoa puretaan luomalla keinotekoisia tarpeita mainonnan avulla.”

Mihin kaikkeen ihmiskunnasta olisi esimerkiksi tieteen ja kulttuurin saralla, jos yhä suuremmat ihmisjoukot voitaisiin vapauttaa elossapysymistaistelusta harjoittamaan niitä? ”Herra Lafarguen ajattelun pihvi on se, että luopumalla kaikesta turhasta työstä”, Sarkkinen jatkaa, ”hyödyntämällä teknologiaa ja jakamalla jäljelle jäävä tarpeellinen työ tasaisesti kaikkien kesken voidaan työaikaa lyhentää, mahdollistaa kaikille riittävät elämän­edellytykset ja tasainen tulonjako sekä lisätä vapaa-aikaa ja ihmisten henkisen kehityksen mahdollisuuksia.”

* * *

Oikeistopopulistitko edustavat tällaista vaihtoehtoa? Päinvastoin. Valtiotieteilijä ja tietokirjailija Paavo Löppösen mukaan ”uusliberalistit ja oikeistopopulistit ovat alkaneet toimia myös yhdessä useiden maiden hallituksissa. Suuntaukset yhtyvät samoissa puolueissakin”. Hänen mukaansa esimerkiksi Suomessa ”kilpailukykysopimuksella pyrittiin nujertamaan ay-liikettä ja perinteistä sopimuslinjaa, ja sote-uudis­tuksessa avataan ideologisin perustein markkinoita yksityisille toimijoille”. Kuulostaako tämä eliitin ja sen edustaman järjestelmän kyseenalaistamiselta?

Vaihtoehdon tarjoamisen sijaan oikeistopopulistit käskevät mennä töihin tai takaisin Neuvostoliittoon. Tietenkin: eivät he voi taloudesta keskustella, sillä he eivät siitä mitään ymmärrä. Sen sijaan he haluavat keskustella ”matuista”, ”suvakeista” ja ”homorummutuksesta”. Niistä heillä on mielipiteitä. Media on valmis puhumaan noista mielipiteistä mutta ei talousjärjestelmän uudistamisesta. Näin turvataan eliitin vallan jatkuminen. Esimerkin tarjoaa Heikki Patomäki, jonka mukaan Helsingin Sanomien ”[v]alikoinnin ja editoinnin tuloksena vieraskynäkirjoitukset kuulostavat suurimmalta osaltaan uusliberaalia valtavirtaa tukevilta”, ja hänenkin jutustaan ”puhdistettiin viittaukset vallitsevan talousopin kritiikkiin”.

Aito oppositio voi olla vain sellainen poliittinen liike, joka ymmärtää työn, teknologian ja talouden merkityksen ja mahdollisuudet ihmiskunnalle, haluaa siirtää tulevaisuuden ja hyvinvoinnin eliitin käsistä kansan käsiin ja osaa selittää ohjelmansa kansalle populistisesti – kielellä, jota se ymmärtää. Se ei välttämättä tarvitse eliitin vanhoja puolueita ja mediaa vaan voi ohittaa ne luomalla omat. Sen ei tarvitse omaksua menneen maailman käsitteitä ja ismejä, joita vastaan eliitin on helppo hyökätä, vaan puhua itse asiasta, joka merkitsee.

---

J. J. Rintala on filosofian ja aatehistorian tutkija ja uskontotieteen tohtorikoulutettava. Häntä ei kiinnosta muuttaa maailmaa vaan selittää sitä.
¤

Lähteitä

Chomsky, Noam (1998): Selections: Excerpted from The Common Good
https://chomsky.info/commongood01/
Krohn, Elias | Kansan Uutiset (26.5.2017): Uusliberalismista tuli arkijärkeä
http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3726049-uusliberalismista-tuli-arkijarkea
Patomäki, Heikki (11.6.2015): Hesarin aika on ohi http://patomaki.fi/2015/06/hesarin-aika-on-ohi/
Sarkkinen, Hanna | Kansan Uutiset (6.11.2010): Työn rakastaminen on vasemmiston virhe http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2381800-tyon-rakastaminen-on-vasemmiston-virhe
Yli-Karjanmaa, Hannu (2008). Valtiot ja terrorismi: Katsaus propagandan luomien kulisien taakse. Vantaa: Multikustannus.