Syvä valtio ja sen johtajat PRESIDENTISTÄ PRESIDENTTIIN, SODASTA SOTAAN

Jan Nybondas / 12.11.2024

Kun sota on ollut Yhdysvaltain tavoitteena, syy sen aloittamiselle on melko helposti myös löytynyt.

Mikä on uutisissa usein esiintyvä ”Deep State”, ”Syvä valtio” ja mitä se on saanut aikaan? Siihen kuuluvat ainakin salainen palvelu CIA, Pentagon, aseteollisuus, eräät suuryhtiöt, finanssimaailman eliitti eli vanhat finanssisuvut kuten Rockefellerit ja Goldman-Sachsit ja muutamat muut.

Historioitsija Eric Zuesse on kirjoituksissaan todennut, että Yhdysvaltain imperialismi alkoi 25.7.1945. Hän sanoo tämän vakavissaan, mutta totta siinä on kuitenkin vain toinen puoli.

Monroe-doktriini, joka tarkoitti Etelä-Amerikan alistamista ja Euroopan heikentämistä, oli tuolloin jo yli sata vuotta vanha. Ja olihan Yhdysvallat oli vuosisadan vaihteessa käynyt sotaa Espanjaa vastaan ja ominut siltä Filippiinit v. 1898 sekä valloittanut samana vuonna Havaijin saaret, vaikka Havaijista tuli osavaltio vasta v. 1959. Japanin hyökkäys näille saarille v. 1941 ei ollut niinkään suuri yllätys vaan pikemminkin Yhdyvaltain toivoma syy aloittaa sota Japania vastaan ja päästä käsiksi Aasian rikkauksiin.

Harry Truman ja ydinase

Mutta Zuesse on epäilemättä oikeassa siinä, että askelmerkit sodanjälkeiseen elämään otettiin tuolloin ja siitä alkoi ”syvän valtion” kasvu. Uusi presidentti Harry Truman oli ulkopoliittisesti kokematon ja siten altis kovan linjan neuvonantajille.

Vastakkainasettelun haku Neuvostoliitton kanssa alkoi lähes välittömästi, vaikka jälkimmäinen oli tullut Trumanin avuksi Japania vastaan. ”Fini Japs” sanoi Truman kun kuuli Neuvostoliiton liittymisestä hänen rinnalleen. Silti hän päätti ydinaseen käytöstä, vaikka oman kenraalikunnan enemmistö neuvoi luopumaan, koska sodan päättämisen kannalta se olisi tarpeetonta.

Aseen laukaisulla Truman halusi kuitenkin viestittää Stalinille ja maailmalle millainen ylivoima Yhdysvalloilla oli käytössään. Silloin jaettiin myös Korean niemimaa kahtia Yhdysvaltojen toimesta. Jaon piti olla väliaikainen, mutta jäi pysyväksi.

Truman toimi syvän valtion kätilönä, asia jota hän myöhemmin sanoi katuvansa. Ratkaiseva siirto oli tässä tilanteessa CIA:n perustaminen ja valtuuksien antaminen salaisille operaatioille.

Vaikka ns. syvä valtio oli jo olemassa – esim. F.D. Roosevelt totesi ulkoministeriönsä olevan epäluotettavan ja sabotoivan hänen toimiaan – se sai Trumanin hyväksynnällä käsiinsä voiman, jota se on käyttänyt väkivaltaisiin toimiin usein ohi presidentin ohjeiden ja tietämyksen.

On tapana sanoa, että Yhdysvalloissa ei ole tapahtunut vallankaappausta, koska Washingtonissa ei ole suurlähetystöään, jossa kaappauksia suunniteltaisiin. Mutta itse asiassa CIA on tehnyt vallankaappauksen myös omassa maassaan v. 1963, kun oma presidentti murhattiin.

Lonkerot mediassa, yliopistoissa ja ajatushautomoissa

Syvän valtion kaikkia ulottuvuuksia on vaikea hahmottaa, koska ne pidetään salassa. Mutta karkeasti ottaen siihen voidaan katsoa kuuluvan salainen palvelu CIA, Pentagon, aseteollisuus, eräät suuryhtiöt, finanssimaailman eliitti eli vanhat finanssisuvut kuten Rockefellerit ja Goldman-Sachsit ja muutamat muut. Kuuluuko siihen erinäisiä salaseuroja? Varsin mahdollista.

Syvän valtion vaikutusvalta on vähitellen laajentunut ja sillä on lonkeronsa mediassa, yliopistoissa ja ajatushautomoissa. Syvän valtion väkivaltaiset toimet ovat rajoitetun ryhmän käsissä ja tietoa sen toimista annetaan ryhmän sisälläkin vain ”tarve tietää” -periaatteella. Jos tarvetta ei ole, asia pidetään salassa niiltäkin, jotka muuten kuuluvat sisäpiiriin.

CIA on jaettu kahteen pääosastoon, jossa perinteinen tiedustelupalvelu toimii erillään salaisten operaatioiden osastosta eikä se tiedä niistä mitään. Ne pilliinpuhaltajat jotka ovat tehneet paljastuksia CIA:n toimista ovat kaikki tulleet tiedusteluosastolta, jolla siis ei ole pääsyä toimeenpanevan osaston tiedostoihin. Tällaisia tunnettuja pillimiehiä ovat esim. Ray McGovern ja Philip Giraldi.

Eisenhower kavahti oman työnsä lopputulosta

Trumania seurasi kenraali Dwight Eisenhower joka rakensi syvän valtion sotilaallista puolta, ja joka saatuaan työnsä valmiiksi kavahti sen tuloksia tunnetuksi tulleessa virkakautensa lopun puheessaan sotateollisesta kompleksista (MIC). Siinä hän nimenomaan varoitti vaikutusvallasta, jonka aseteollisuus oli saavuttanut ja joka yhdistyessään korkeimpaan sotilasjohtoon ja tiedustelupalveluun saattoi ohjata valtiovaltaa väärille poluille.

Tällä kaudella merkittävää roolia näytteli tiedustelupalvelun johtaja Allen Dulles, jonka veli John Foster Dulles toimi ulkoministerinä. Allen Dulles oli ohjaamassa John F. Kennedyä ansaan Kuuban Sikojen lahden operaatiolla, jossa riittämättömät voimat pantiin suorittamaan maihinnousua siinä uskossa, että epäonnistuminen pakottaisi presidentin täysmittaiseen sotaan. Kennedy kuitenkin kieltäytyi ja erotti Dullesin tehtävistään. Dulles oli sittemmin valvomassa Kennedyn murhatutkimusta, ns. Warrenin raporttia.

John F. Kennedy murhattiin marraskuussa 1963. Hänen lyhyt kautensa on antanut joillekin historioitsijoille aihetta epäillä hänen muutostahtoaan. Mutta Kennedyä vastassa oli voimakas sisäinen oppositio, joka pakotti hänet etenemään lyhyin askelin.

John F. Kennedy yritti räjäyttää CIA:n

Kuuban ohjuskriisi ratkaistiin siten, että Kennedy ylläpiti salaista yhteyttä Moskovaan, jonka ovia avasivat hänen lähimmät luottomiehensä. Jos kenraalit olisivat saaneet päättää, kriisi olisi todennäköisesti johtanut sotaan. Kun Kennedylle esiteltiin suunnitelma Neuvostoliiton kaupunkien tuhoamisesta ydinpommein, hän tyrmistyi ja huudahti poistuessaan salista ”And we call us the human race” (”Ja me pidämme itseämme inhimillisenä rotuna”).

Kesällä 1963 Kennedy piti tunteikkaan puheen American Universityn kampuksella ihmiskunnan yhteisestä jakamattomasta kohtalosta tällä planeetalla. Se saattoi olla vetoomus, joka sai syvän valtion kupin nurin. Kennedy oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen presidentti, joka oli ottanut tehtäväkseen panna syvän valtion kuriin, ”räjäyttää CIA tuhanneksi kappaleeksi tuulen vietäväksi”.

Trump lupasi paljastaa Kennedy-kansiot

Kennedyn murhasta on kirjoitettu pienen kirjaston verran tutkielmia ja uusia ilmestyy. Donald Trump oli luvannut, että hän julkistaisi salaiseksi määrätyt tutkimuskansiot mutta perui lupauksensa. ”Miksi teitte niin, herra presidentti?” kysyi Andrew Napolitano, tunnettu tuomari joka toimi hallinnon neuvonantajana. ”Hyvä tuomari”, sanoi Trump, ”jos olisitte saaneet nähdä ne, tekään ette olisi niitä julkistanut.” Kysymyksiä herättävä kommentti, ottaen huomioon, että laajalti jo uskotaan CIA:n olleen hankkeen takana.

Miten syvä valtio toimii kotimaassaan, siitä on tarjolla kylmäävä kuvaus joka käsittelee Kennedyn ystävättären Mary Pinchot Meyer’in murhaa. Kennedyn avioliiton ollessa kariutumassa hänen läheiseksi ystävättärekseen oli tullut hänen jo aiemmin tuntemansa Mary Pinchot. Tämä poikkesi muista ystävättäristä siinä, että kaksikolla oli paljon yhteisiä ajatuksia koskien maan ja maailman tilaa. Pinchot tiesi Kennedystä paljon ja joidenkin mielestä liikaa.

Reportaasi on kylmäävää luettavaa siksi, että kirjoittaja on CIA:n sisäpiiriin kuuluneen perheen jäsen joka tunsi Mary Pinchotin lapsesta asti ja jonka isä mitä ilmeisemmin oli ennalta tietoinen murhasuunnitelmasta. Lojaliteetti koneistoa kohtaan oli suurempi kuin sääli aiempaa perheystävää kohtaan, eikä Pinchotia varoitettu.

Murha tehtiin suunnitelman mukaisesti vajaa vuosi Kennedyn murhan jälkeen, mutta sen peittely-yritys epäonnistui kun syntipukiksi valittu mies vapautui syytteestä, mikä sai yksityisetsivät valppaiksi. (Peter Janney: Mary’s Mosaic, 2013, 2016).

Johnson noudatti syvän valtion toiveita

Kennedyn jälkeen Lyndon Johnson jatkoi Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa Vietnamin sotaa laajentamalla. Johnsonin aikana toteutettiin sisäpoliittisia sosiaaliuudistuksia ”Great Society”, mutta ulkopolitiikassa toimittiin sotateollisen kompleksin toiveiden mukaisesti.

Johnsonin aikana tapahtui Tonkinin lahden provokaatio, lavastus jolla sodan laajentamista perusteltiin. Ehkä sille on annettu liikaakin painoarvoa, koska kun sota on ollut Yhdysvaltain tavoitteena, syy sen aloittamiselle on melko helposti myös löytynyt. Yhdysvalloissa oli kuitenkin Johnsonin aikaan käytössä ”the draft”, asevelvollisuus, joka oli yleinen ja perustui otannalle eli arvalle. Sota tuli tällä tavalla koskettamaan keskiluokan perheitä, joiden poikia lähetettiin Vietnamiin. Miestappioista tuli etenkin demokraattipuoluetta sisäisesti repivä kiista. Tämä sai Johnsonin luopumaan jatkokaudesta ja valtikka siirtyi republikaanien Richard Nixonille.

Nixon ja Kissinger – väkivaltainen aisapari

Richard Nixon oli neuvonantajansa Henry Kissingerin kanssa väkivaltainen aisapari toinen toistaan yllyttäen ja tilaisuuden tullen toiselle vastuuta vierittäen. Kissinger johdatteli Nixonia ja mielellään esitti, että presidentti oli se joka ratkaisi. Kuitenkin Kissinger itsekin intoutui väkivaltaan ohjaamaan, häneltä tunnetaan tulituskomento sodanjohdolle: ”Anything that flies on anything that moves” (”kaikki mikä lentää kohti kaikkea mikä liikkuu”). Kissinger oli etenkin Kambodjan sodan arkkitehti, pommitussodan, joka tuhosi maan aiheuttaen hallinnon luhistumisen ja tien avauksen Pol Potin ääriliikkeelle.

Paitsi väkivaltaisia Nixon ja Kissinger olivat myös suurvaltapolitiikkaan kykeneviä. He oivalsivat, että Neuvostoliiton ja Kiinan keskinäiset erimielisyydet tarjosivat tilaisuuden lyödä kiilaa näiden väliin. Heidän onnistui saada Kiina lähemmäksi itseään. Tästä avauksesta syntyi heidän jälkeensä Kiinan selvä poliittinen linjanmuutos, joka ulottui talouden suureen uudelleen järjestelyyn.

Tietyn jakson ajan Kiina selkeästi myötäili Yhdysvaltain maailmanpoliittisia linjauksia, mutta vastineeksi Yhdysvallat avasi tien Kiinan yhdentymiselle. Kiina sai sille kuuluvan paikan YK:ssa. Se oli aiemmin oli ollut Taiwanin hallussa. Yhdysvallat myöntyi ”yhden Kiinan” politiikan hyväksyntään. Periaate josta poliittisten suhdanteiden muututtua on taas lipsuttu aina aseiden kalisteluun asti.

Nixonin kaudelta on myös muistettava dollarin irrottaminen kultasidonnaisuudesta ja petrodollarin luominen, joka oli oivallinen siirto velkaantuvan ja alijäämien kanssa kamppailevan maan nostamiseksi hyötymään muun maailman kustannuksella. ”Dollari on meidän valuuttamme mutta teidän ongelmanne”.

Fordin aikana tehtiin selvitys CIA:sta

Nixon teki lopulta oman maalin tai sitten hänet houkuteltiin ansaan. Watergate -murto sai huomion joka meni suhteettomuuksiin. Oletettavasti näin voitiin ohittaa tarve pestä jälkipyykkiä Kauko-Idän sotien jälkeen.

Gerald Ford toimi Nixonin loppukauden presidenttinä ja tähän saumaan sattumien johdattelemana tapahtui CIA:n ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen julkinen arviointi senaattori Churchin komitean kautta. Vaikka selvitys ravisutti se ei jättänyt syvempiä jälkiä ja pian CIA taas jatkoi entiseen malliin.

Haukka ohjaili pähkinäviljelelijä Carteria

Oli demokraatien vuoro ja presidentiksi nousi maapähkinäviljelijä Jimmy Carter. Hän muistutti Trumania sikäli, että hänen kokemuksensa ulkopolitiikasta oli vähäinen ja hän joutui haukkamaisen Zbigniew Brzezinskin ohjailtavaksi.

Äskettäin Ruotsissa luennoimassa vieraillut historioitsija David Gibbs kertoi, kuinka vähämerkitykselliseksi Yhdysvaltain oma tiedustelu oli arvioinut Afganistanin. Mutta silti Afganistan tarjosi mahdollisuuden vetää Neuvostoliitto hankaluuksiin. Niin käynnistyi noidankehä, joka ravisteli ja tuhosi Afganistania neljänkymmenen vuoden ajan.

Gibbsin mukaan idea provokaatioista joihin Neuvostoliitto saataisiin reagoimaan, tuli Brzezinskiltä. Arkistojen avauduttua Moskovassa on käynyt selväksi, että siellä pitkään kieltäydyttiin tarttumasta Kabulista tulleisiin pyyntöihin tulla sikäläisen hallinnon avuksi. Lopulta ja täpärällä äänestyksellä pyyntöihin suostuttiin.

Gibbs näkee selvän yhtäläisyyden siinä, kuinka Yhdysvallat toimi Ukrainassa provosoimalla Venäjää puuttumaan siellä käytävään v. 2014 aloitettuun sisällissotaan. Eikä yhtäläisyys ole sattuman tulos, koska olihan Brzezinskin pääteesi hänen shakkilautakirjassaan ”The Grand Chessboard”, että Venäjän heikentäminen tapahtuu Ukrainaa välikappaleena käyttäen.

Reagan kauhistui ydinhyökkäyksen simuloinnista

Carterin kautta seuranneen republikaani Ronald Reaganin toiminta jakautui varsin jyrkästi kahtia alkukauden voimakkaasti vastakkainasettelua lisäävään jaksoon sekä loppukauden liennytykseen Neuvostoliiton kanssa.

Aluksi sekä CIA että Pentagon saivat vapaat kädet lisätä Neuvostoliittoon kohdistuvaa painostusta. Eräs kuvaava ja huomiota herättänyt tapahtuma oli korealaisen matkustajakoneen KAL-007 alasampuminen v.1983. Toimittaja Robert Parry onnistui 90-luvulla laajemmin selvittämään, mitä oli tapahtunut, joskin korealaiskoneen ”eksyminen” jäi avoimeksi.

Neuvostoliitto myönsi alasampumisen, mutta selitti sen tapahtuneen erehdyksessä, koska konetta luultiin alueella liikkuneeksi vakoilukoneeksi. Tämä asia oli myös Yhdysvaltain johdolle tiedossa, mutta se käytti tilaisuutta hyväksi massiivisella kampanjalla, jonka mukaan teko olisi ollut tahallinen siviilikoneen pudottaminen. Heillä oli käytössään pitkä ääninauha josta voitiin todeta, että Moskovan antama selitys oli oikea. Yhdysvalloissa ääninauhaa lyhennettiin ja käännöstä muunneltiin ja annettiin median käyttöön, josta se teki väärät johtopäätökset.

Käännekohta Reaganille itselleen tuli, kun hänelle selvisi, että ydinasehyökkäystä simuloinut sotaharjoituksen valmistelusarja oli otettu todesta Moskovassa ja siellä oli aloitettu vastatoimenpiteet. ”Luulivatko he todella että olimme tosissamme. Ei koskaan enää tällaista”, Reagan ihmetteli.

Mihail Gorbatsovin noustua Neuvostoliiton johtajaksi alkoi ensin varovaisesti ja sitten tuloksellisesti liennytysvaihe, joka silloisissa oloissa haki vertaistaan ja joka sen jälkeen ei ole toistunut.

Keskimatkan ohjuksia ei sijoitettu Länsieurooppaan ja vastavuoroisesti Moskova poisti ohjusjärjestelmiä käytöstään. Gorbatsov ehätti jopa ehdottamaan ydinaseista luopumista, tarjous johon Reagan ei tarttunut. Reaganin liennytysohjelma lienee pitkälti ollut hänen itsensä ajama vastoin neuvonantajien kaavailuja. Melkoinen saavutus ottaen huomioon hänen taustansa, mutta toisaalta looginen, koska hänen maineensa haukkana hiljensi kotimaisen opposition.

George H.W. Bush ja petetyt lupaukset

Reagania seurasi entinen CIA-johtaja George H.W. Bush, joka jatkoi neuvotteluja Gorbatsovin kanssa. Ne johtivat Saksojen yhdistymiseen. Tässä yhteydessä Neuvostoliitolle annettiin joukko sitoumuksia, joiden mukaan Natoa ei laajennettaisi itään ”tuumaakaan”. Washingtonin yliopiston arkistosta kaikki lupaukset löytyvät kirjoista ja kansista.

Neuvostoliiton lakkauttaminen kuitenkin johti triumfalismiin Washingtonissa ja Bush hyppäsi vankkureille uutta maailmanjärjestystä toteuttamaan. Ekonomisti Jeffrey Sachs, joka toimi sekä Gorbatsovin että Jeltsinin neuvonantajana ja samalla oli läheisessä kosketuksessa oman maansa johtoon, on toistuvasti huomauttanut, ettei Washingtonilla ollut aikomustakaan noudattaa sitoumusta Naton pitämiseksi poissa Venäjän rajoilta.

Bush päätti näyttää voimansa hyökkäämällä Irakiin. Irak oli tunkeutunut Kuwaitiin öljykenttien käytöstä johtuneen kiistan vuoksi. Tähän riitaan oli esillä lähes valmiiksi neuvoteltu ratkaisu, jonka sittemmin Venäjän pääministeriksi noussut Jevgeni Primakov oli neuvotellut, ensin Neuvostoliiton ja sitten Venäjän toimesta.

Bill Clinton – pommeja ja armottomia sanktioita

Yhdysvallat torjui neuvottelutien ja siirtyi kovaan toimintaan. Sodassa pahoin tuhoutunut Irak joutui Bill Clintonin kaudella armottoman sanktio-ohjelman kohteeksi, joka aiheutti siviiliväestölle vielä paljon suuremmat menetykset kuin itse sota.

Bush vanhemman kaudella alkaa toteutua käännös entistä jyrkempään ulkopolitiikkaan, siihen josta käytetään nimitystä uuskonservatismi jota ns. neoconit ajoivat. Tämän ryhmän ydin oli muotoutunut jo 1970-luvulla republikaanipuolueessa. Silloin se oli äänekäs vähemmistö joka Bushin itsensä mukaan oli ”the crazies in the basement” (”kellarikerroksen sekopäät”). Heidän ohjelmansa ytimessä oli pyrkimys maksimaaliseen vastakkainasetteluun ensin Neuvostoliiton ja myöhemmin kaikkien muiden voimien kanssa, jotka saattoivat kyseenalaistaa Washingtonin johtajuuden maailmanjärjestyksen muotoilijana.

Teesinsä he julkistivat Bill Clintonin kaudella, ja vaikka he eivät hänen hallintoonsa kuuluneetkaan, heidän vaikutuksensa näkyi siinä, että Clinton omassa puolueessaan suosi kovan linjan neuvonantajia, heidän joukossaan kyynisistä lausunnoistaan tunnettu Madeleine Albright.

Myös sisäpolitiikassa demokraatit alkoivat kilpailla republikaaneja vastaan kovuudella. Yhdysvaltoihin kasvoi vankiloiden saaristo, jossa vankeja oli väkilukuun nähden eniten maailmassa.

Bill Clinton siis jatkoi Irakissa siitä mihin Bush lopetti. Sanktioin sekä infraan kuten voimaloihin, juomaveden ja jäteveden puhdistamoihin tehdyin pommituksin maa syöstiin kaaokseen, joka tuli jatkumaan pitkälle uudelle vuosisadalle.

Clintonin kaudella toteutettiin Jugoslavian väkivaltainen hajoittaminen, joka oli ollut jo pitkään suunnitteilla. Sen sijaan että keskenään eripuraisten osien olisi annettu eriytyä rauhanomaisesti, Yhdysvallat yhdessä mm. Saksan kanssa ohjaili tapahtumia. Ne johtivat sisällissotaan, Serbian pommittamiseen Naton toimesta 1999 ja Kosovon eriyttämiseen, jotta sinne voitiin perustaa Yhdysvalloille jättimäinen tukikohta Bondsteel.

George W. Bushin hallinto keksi syitä sotaan

George W. Bushin hallinnossa uuskonservatiivit olivatkin jo vallan ytimessä varapresidentti Dick Cheneystä alkaen. Bushin ensimmäistä kautta tulisivat leimaamaan terrori-iskut kaksoistorneihin New York’issa, v. 2001.

Bushin hallinto ei ottanut saamiaan useita ennakkovaroituksia täydellä vakavuudella. Oliko kyseessä eräänlainen Pearl Harborin toisinto: annettiin iskun tapahtua jotta saataisiin aihe laajempiin sotatoimiin, tällä kertaa Lähi-Idässä?

Bushin itsensä toivelistalla ensimmäisenä oli kuitenkin Irakin sota eikä siihen päästy ennenkuin oli isketty Afganistaniin. Irakin sodan jatkaminen v. 2003 osoitti selkeästi, että jos syytä sodalle ei ole, sellainen keksitään. Bushin hallinto tiesi aloittavansa sotatoimet vilpillisin väittein. Se ei uuskonservatiiveja haitannut.

Irakin armeija lyötiin helposti, mutta melko nopeasti maahan alkoi viritä vastarintaliikkeitä ja maan miehittäminen alkoi rasittaa Yhdysvaltoja yhä enemmän. Tämä näkyi mm. siinä, että kun Bush oletettavasti sisäpiirinsä yllyttämänä alkoi kaavailla sotaa Irania vastaan, hän sai sekä alueellisen sodanjohdon että tiedustelupalvelut vastaansa. Sodanjohto katsoi mitä ilmeisemmin, etteivät voimavarat riittäisi, koska sitoumuksia oli samaan aikaan monessa paikassa. Tiedustelupalvelut puolestaan kieltäytyivät vahvistamasta, että ne olisivat todenneet Iranin kehittävän ydinasetta, ja niin Bush joutui luopumaan suunnitelmasta.

Rauhan Nobel seitsemän sodan Obamalle

Harva presidenttiehdokas on antanut niin suuria muutoslupauksia kampanjassaan kuin Barack Obama. Hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto jo ennen kuin hän oli toteuttanut ensimmäistäkään niistä. Sitten kaikki jäivätkin unholaan. Obama oli antanut myös isoja lupauksia sisäpoliittisista uudistuksista. Ajan kuluessa hänen kannattajansa saivat aiheen kysyä, miksi heidät oli hylätty. Pienemmässä piirissä Obama oli vastannut, ettei hän halunnut itselleen Martin Luther Kingin kohtaloa. Parempi totella syvää valtiota. Obama myös mainitsi tärkeänä ulkopoliittisena mentorinaan Brzezinskin.

Niinpä Barack Obama, joka myös oli ulkopoliittisesti kokematon kuten Jimmy Carter, päätyi jatkamaan Bushin politiikkaa ”onnistuen” yhtäaikaisesti pommittamaan seitsemää eri maata. Osa pommituksista oli uuden drooniaseen käyttöä. Sen voima ja sokeus saatiin kokea myös Pakistanissa vaikka se oli USA:n liittolainen. Droonipommit iskivät sokeasti oletettuun kohteeseen vieden mukanaan kaikki lähelle osuneet siviilihenkilöt. Eikä kohteestakaan ollut varmuutta, sillä kaikki tapahtui etäohjauksella – ohjaaja istui valtameren takana Pohjois-Amerikan mantereella. Obaman tehtävänä oli joka tiistaiaamu toimia pyövelinä, hyväksyä tappavart iskut.

Obaman kaudella sotilaallisen voiman käyttö laajeni Irakin lisäksi muihinkin arabivaltioihin. Ensimmäiseksi kohteeksi päätyi Libya, vaikka sen johtaja Moammar Gaddafi jo usean vuoden ajan oli osoittanut pyrkimyksiä tehdä sovinto länsimaiden kanssa siinä osittain onnistuenkin. Maa saatettiin kaaoksen tilaan, mm. Libyan uusi ylpeys kongressikaupunki Sirte pommitettiin raunioiksi. Maan kastelujärjestelmät – ”man made river – tuhottiin.

Kun Gaddafi oli murhattu Obama siirtyi kaatamaan Syyrian hallitusta operaatiolla ”Timber Sycamore”. Ylijäämäaseet Libyasta laivattiin lähialueille ja luovutettiin sijaistaistelijoille, jotka koostuivat ääriradikaaleista muslimijoukoista

Joe Bidenin lähipiirissä oli ennen ehdokasasettelua v. 2020 käyty kamppailu, jossa eräät hänen perheenjäsenensä yrittivät estää ehdokkuuden. He näkivät terveyden horjuvan. Joe Biden oli siten jo astuessaan virkaan heikossa kunnossa. Bidenin kaudesta tuli näin ollen korostetusti syvän valtion kausi, koska tärkeät päätökset tehtiin sen toimesta. Bidenin terveydentila luultavasti myös lisäsi hänen halukkuuttaan konfrontaatioihin koska hän ei halunnut osoittaa heikkouttaan.

Obaman kaudella hän oli ollut varapresidenttinä vastuussa Ukrainan tilanteen kärjistämisestä yhdessä apulaisulkoministeri Victoria Nulandin kanssa. Yhdysvaltojen Kiovan lähetystöstä ohjailtiin Maidanin tapahtumia väkivaltaiseen suuntaan ja hylättiin sopimus aikaistetuista presidentinvaaleista. Sen sijaan kaadettiin maan laillinen hallitus, ja CIA-johtajan käytyä paikan päällä uusi vallankaappaushallinto aloitti sotatoimet maan itäosien venäjänkielistä väestöä kohtaan.

Ja nyt on taas Doland Trumpin vuoro

Obaman ja Bidenin presidenttikausien väliin osui Donald Trumpin ensimmäinen kausi. Se oli annetuihin lupauksiin nähden suuri pettymys. Trumpin kokemus ja varsinkin tietämys muun maailman asioista oli vähäinen. Niinpä republikaanipuolueen haukat saivat itselleen keskeiset ulkopolitiikan virat. Trumpilla ei ollut lähipiirissään omia vaihtoehtoja. Lisäksi syvän valtion monet valtavivut olivat demokraattien käsissä ja maan oikeuslaitosta käytettiin laajemmin kuin milloinkaan poliittisiin tarkoituksiin, joilla presidentin toimia häirittiin. Näistä näkyvin oli ”Russiagate” -kampanja joka jälkeenpäin kongressin omienkin selvitysten perusteella todettiin levänneen tyhjän päällä.

Vastoin maansa valtamedian raivokasta puoluellisuutta Trumpin onnistui palata virkaan uudelleen. Odotukset ovat hänen kannattajiensa keskuudessa taas suuret. Trump on luvannut olla aloittamatta uusia soita ja lopettaa käynnissä olevia. Samoja lupauksia kuin edellisellä kerralla.

Nyt hänellä on ehkä käytettävänään parempia neuvonantajia jos hän haluaa näitä kuunnella. Euroopan ja Kiinan Trump näkee kilpailijoina. Ensinmainittua ovat jo demokraatit Bidenin johdolla onnistuneet suuresti heikentämä mutta Kiinan horjuttaminen on sitten jo kiinalaisempi juttu.