VAIN SOSIALISTISELLA IHMISKUNNALLA ON TOIVOA
AKATEEMISEN SOSIALISTISEURAN MANIFESTI
Dialektiikan ylistys
Vääryys etenee tänään varmoin askelin.Sortajat asettuvat taloksi hallitakseen
kymmenen tuhatta vuotta.
Väkivalta vakuuttaa: mikä on, se pysyy.
Ääntäkään ei kuulu, paitsi hallitsevien ääni
ja markkinoilla sanoo riisto ääneen:
tämä on vasta alkua.
Mutta sorretuista sanovat monet nyt:
se mihin pyrimme ei koskaan onnistu.
Se joka vielä on hengissä, älköön sanoko: ei koskaan!
Varma ei ole varmaa.
Mikä on, ei pysy.
Kun hallitsevat ovat puhuneet
tulevat hallitut puhumaan.
Kuka rohkenee sanoa: ei koskaan?
Kenestä riippuu sortovallan jatkuminen? Meistä.
Kenestä riippuu sortovallan murskaaminen? Myös meistä.
Joka lyödään maahan, nouskoon!
Joka on hukassa, taistelkoon!
Mikä voi pidättää sitä, joka on oivaltanut asemansa?
Sillä tämän päivän voitetut ovat huomispäivän voittajat, ja
Ei koskaan on: vielä tänään! Bertolt Brecht (suom. Brita Polttila)
Historian aave on alkanut jälleen kummitella maailmassa. Kivettyneet rakenteet ovat murentuneet ja joutuneet liikkeeseen. Samalla monet on vallannut väsymys: toivon näköala näyttää kadonneen. Koko hallitseva eliitti yrittää kätkeä sen: Pentagonin filosofit julistavat historian loppuneen USA:n rautakoron pakottamaan pax americanaan; romahtaneen stalinismin uhreja kaivetaan yhä uudelleen haudoistaan todistamaan, ettei kapitalismille ole vaihtoehtoja; julkisuus jauhaa "ainoasta oikeasta tiestä" pyhien markkinavoimien johdatuksessa. Toivooko joku vielä parempaa? Kuka rohkenee olla sanomatta "ei koskaan"?
Eliitin juhlinta on kuitenkin jo osoittautumassa väkinäiseksi. Kapitalismin talouskone yskii, ja markkinavoimat ovat osoittautuneet todellisiksi riivahengiksi. Tässä painostavassa hiljaisuudessa on tulevan ukkosmyrskyn tuntua. Mitä tahansa voi tapahtua. Talouskasvun laantuessa hallitseva eliitti eli porvaristo on valmis vaihtamaan kansan taloudellisen lahjonnan irrationalistisiin julkisuusspektaakkeleihin, militaristisiin ja rasistisiin viholliskuviin, karismaattisiin johtajiin ja niihin liittyviin perusteettomiin "hyviin viboihin" - mihin tahansa, joka suuntaa kansojen huomion ja tarmon pois todellisista ongelmista ja niiden perussyystä eli kapitalismista, josta eliitin valta-asema riippuu. Joitakin ihmisiä voikin huijata jonkin aikaa. Kansoja ei voi kuitenkaan huijata loputtomiin.
Tässä tilanteessa polttava kysymys on: voidaanko kapitalismin ylittävän eli sosialistisen sivilisaation synnytystuskia vähentää niin, ettei ihmiskunnan tarvitsisi jälleen nousta pintaan imperialististen sotien ja kauppasotien pohjamutien kautta? Taustalla on toinen, synkeämpi kysymys: selviääkö ihmiskunta, jos se ajetaan rypemään sotiin ja ekokatastrofeihin? Suuret uhkat voidaan torjua vain niitä suuremmalla toivolla. Rohkeus unelmoida, tahdon optimismi suurine rakkauden tunteineen on tärkeää: sitä mukaa kun unelmoivat ihmiset liittyvät yhteen, yhteenliittynyt ihmiskunta muuttuu yhä todellisemmaksi mahdollisuudeksi. Suuri toivo vaatii kuitenkin myös radikaalia ajattelua, pureutumista nykyisten ongelmien juuriin, nykykapitalismin olemukseen.
Nykykapitalismin uhkat ja mahdollisuudet
Kapitalismia määrittää voittointressien suuntaama pääomien kasautuminen. Ihmiset ja luonto ovat pääomien näkökulmasta ainoastaan kasautumisen välineitä, joiden muut laadulliset ominaisuudet ovat yhdentekeviä. Kapitalismiin ei kuulu "käsitteellisesti" ihmisten ja luonnon turmeleminen, mutta reaalisessa kapitalismissa välinpitämättömyys on johtanut usein epäinhimilliseen työhön, ihmissuhteiden aggressiiviseen kilpailullistumiseen, tarpeiden typistymiseen kapitalistisesti tuotettujen tavaroiden kuluttamiseksi, saastumiseen ja luonnonvarojen ryöstökäyttöön.Kapitalismi muuttuu eli "kehittyy" väistämättä kriisien kautta. Näihin kriiseihin liittyy paljon inhimillistä kärsimystä. Kriiseissä köyhät kurjistuvat samalla kun rikkaat yhä rikastuvat. Kurjistuminen tarkoittaa yhtäältä monien työttömyyttä ja toisaalta palkkatyöhön jääneiden työläisten työtaakan kasvua. Tällainen tilanne kiristää ihmisten välisiä suhteita, eikä syntyvä suuttumus automaattisesti suuntaudu porvaristoon eli kapitalisteihin ja huippubyrokratiaan. Egoismia, nationalismia, rasismia, seksismiä ja muita ihmiskunnasta eristäytymisen muotoja voidaan pitää "moraalisena kurjistumisena". Koska kurjistumisen perussyynä on kapitalismin kriisidynamiikka, sitä ei voi poistaa moralisoimalla.
Kapitalismi ei kuitenkaan ole pelkkä kauhugalleria. Porvarilliset vallankumoukset vapauttivat ihmisiä henkilökohtaisista alistussidoksista ja antoivat lupaukset vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä. Työväen- ja naisliikkeet ottivat nämä ihanteet tosissaan ja kamppailivat meille yleiset kansalaisoikeudet - ehkä seuraavaksi imperialistisesti alistetut "kehitysmaiden" kansalaiset alkavat vaatia kansalaisoikeuksien laajentamista todella universaaleiksi ihmisoikeuksiksi. Kehittäessään tuotantovoimia (tuotantovälineitä ja inhimillistä työvoimaa) kapitalismi on avannut historiallisia mahdollisuuksia kyvyistä ja tarpeista rikkaalle yksilöllisyydelle. Kriiseissään kapitalismi kuitenkin kerta kerran jälkeen lyö lokaan tähän yksilöllisyyteen kohdistuvia odotuksia. Tämä mahdollistaa vastarintaa ja kamppailua. Vastarinnan päävoimia ovat ne palkkatyöväestön ja sivistyneistön osat, jotka kokevat polttavimmin ihmiskunnan mahdollisuuksien ja kapitalismin todellisuuden välisen ristiriidan.
Kapitalismin kriisikehitykseen liittyy myös kapitalististen suhteiden laajenemisen eli yhteiskunnallistumisen ja niiden yksityisomistukselliseksi rajatun sääntelyn välinen ristiriita. 1900- luvun alkupuolella tämä johti kapitalismin vakavaan kriisiin: kapitalistinen talous osoittautui hallitsemattomaksi liberalistisen laissez faire -ajattelun mukaisin keinoin, inhimillinen kärsimys paisui ennen näkemättömiin mittoihin, ja ihmiskunta ajautui epäonnistuneiden sosialististen vallankumousyritysten kautta militarismin, fasismin, stalinismin ja maailmansotien barbariaan. Samanaikaisesti luotiin kuitenkin kriisin ratkaisun keinoja: yhteiskunnallistunutta taloutta vastaamaan kehitettiin valtiollinen säätely. Paradoksaalisesti tämä toteutui osin barbaarisen sotatalouden kautta - sen muotoja hyödynnettiin myös toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa.
Valtio ainoastaan sääntelee kapitalismin ristiriitoja. Se ei ratkaise niitä eikä siksi poista kriisejä. Toisen maailmansodan jälkeen keynesiläinen sääntely ja stalinilainen komentotalous mahdollistivat kuitenkin ennen näkemättömän nousukauden. Niihin liittyi myös sosiaalivaltiollisia elementtejä, jotka heikensivät kapitalismin eriarvoistavia vaikutuksia: ennen kaikkea Itä- Euroopassa vallitsi täystyöllisyys ja ennen kaikkea Pohjoismaissa sosiaalivakuutusjärjestelmät vaimensivat markkinalogiikan tuhovaikutuksia. Toisin kuin sosialidemokraattisen ja stalinistisen reformismin "valtiososialistiset" illuusiot olettivat, valtiollinen sääntely ja sosiaalivaltio jäivät niin Idässä kuin Lännessäkin kapitalistiselle kasautumiselle alisteisiksi elementeiksi. Myös kapitalismi muuttui - sääntelyä ja sosiaaliturvaa voidaan kutsua yleisten kansalaisoikeuksien tavoin jopa protososialistisiksi elementeiksi - mutta samalla työväenliike integroitiin byrokratioiden välityksellä kapitalismiin. Kärjistäen: liike katosi, ja jäljelle jäi status quota vartioiva byrokratia.
Viimeistään 1980-luvun lopussa sosiaalivaltiolliset rakenteet alkoivat muuttua kapitalistisen kasautumisen eli "talouskasvun" esteiksi. Samaan aikaan universaalin yhteiskunnallistumisen ja partikulaarisen sääntelymuodon välinen ristiriita sai kapitalismin globalisoitumisen ja valtiollisen sääntelyn välisen ristiriidan muodon: valtiot eivät enää kyenneet sääntelemään taloutta tehokkaasti. Tämän seurauksena me olemme joutuneet sosiaalivaltiollisen kapitalismin kriisiin, ehkä jopa romahdukseen. Tässä tilanteessa "valtiososialistinen" reformismi on neuvoton ja puoluekenttä läpiporvarillistuu. Ylikansallistuvan finanssipääoman "markkinavoimat" ottavat niskalenkin valtioista. Köyhät saavat kokea nahoissaan "säästöjen" ja "joustojen" uudenlaisen keppikurin.
Työväenliikkeen "valtiososialististen" illuusioiden kriisi on täten valtiollisesti säännellyn (ja fordistisen) kapitalismin kriisin ilmaus. Tässä kriisissä vanhat sääntelykeinot murenevat, mutta uudet eivät ole vielä syntyneet. Vanhojen - niin kilpailullisten kuin valtiollistenkin - sääntelymuotojen haikailu ainoastaan auttaa kapitalismin ongelmien kärjistymistä. Lähestymme jälleen maailmanhistoriallista kohtalontilannetta, jolloin meidän on ratkaistava peruskysymys: ollako vai ei; sosialismi vai barbaria.
Kapitalismin ylittävän sivilisaation ituja syntyy kansalaisyhteiskunnassa eli kapitalismin logiikan hallitsemattomalla vapaan ajan, elämän ja vastarinnan alueella. Tavaramuotoisen kulutuksen ja porvarillisen massajulkisuuden ekspansio on hajottanut vuorovaikutuksen persoonallisia ja yhteisöllisiä muotoja. Tämän seurauksena ihmiset ovat osin yksityistyneet ja "atomisoituneet" eli kadottaneet keskinäisiä yhteyksiään. Osin yhteisölliset suhteet ovat kuitenkin korvautuneet persoonattomammilla ja heikompiin sitoumuksiin perustuvilla kansalaisyhteiskunnallisilla suhteilla. Niissä syntyvät elämänmuodot voivat radikalisoitua törmätessään kapitalistisen talouden ja valtion rajoihin.
Toistaiseksi kansalaisyhteiskunnan muotojen suhde talouteen, valtioon ja puoluekenttään on marginalisoitunut. Työväenliikkeen byrokratisoituminen ja korporatiivinen alistuminen talouspoliittiselle teknokratialle on vienyt luokkakonflikteilta kansalaisyhteiskunnallista luonnetta. Muilta kansalaisliikkeiltä on puuttunut keinoja vaikuttaa kapitalismin taloudelliseen ytimeen. Kapitalismin kriisin syvetessä kansalaisyhteiskunnalliset kamppailut voivat kuitenkin nousta keskiöön. Tällöinkin porvaristo voi kanavoida median avulla liikehdintää itselleen turvallisiin uomiin, jos vasemmistolta puuttuu porvarilliset rajat ylittävä aate. Siksi sosialistisen tajunnan ja kulttuurin kehittäminen on tärkeää.
Porvarillista "arkiajattelua" eli tervettä järkeä luonnehtii profaanistava, skeptinen fatalismi, joka vastaa yksilöiden pyrkimystä tulla toimeen kapitalististen pakkojen rajoissa. Profaani skeptisyys tarkoittaa, etteivät alistetut ihmiset usko eliitin isälliseen hyvyyteen, vaan pikemminkin ajattelevat, että kaikki ajavat omia etujaan. Terveen järjen näköpiirissä asiat eivät voikaan olla toisin - tästä kapitalistiselle hallinnalle alistunut fatalismi.
Kun kriisien (esimerkiksi työttömyyden) seurauksena arkirutiinit järkkyvät, ihmisten on etsittävä elämälleen maailmankatsomuksellisia jäsennyksiä, jotka järjestävät heidän tervettä järkeään uudella tavalla. Sekä profaani skeptisyys että fatalismi voivat murtua tarpeeseen löytää uusia näköaloja ja ihanteita. Omaksutut maailmankatsomukset voivat sisältää niin porvariston massajulkisuuden kautta masinoimia illuusioita kuin radikaalien puolueiden ja liikkeiden levittämiä todella vallankumouksellisia näkymiäkin - vallitsevista kulttuuris- tajunnallisista voimasuhteista riippuen.
Porvarillista tajuntaa ja kulttuuria määrittää yhtäältä mm. paikallisen ja luokkajakautuneen moninaisuuden ja toisaalta kapitalistisen talouden ja valtion edellyttämän yhtenäisyyden välinen ristiriita. Porvaristo on yrittänyt ratkaista tämän ristiriidan siten, että erilaiset tajunnallis-kulttuuriset muodot on rajattu yhteisen kansallisen muodon sisään. Esimerkiksi työväenliikkeen maailmankatsomusten rajautuminen kansallisiksi "valtiososialismeiksi" - niin sosialidemokraattisissa kuin stalinistisissakin muunnelmissaan - kuvastaa tätä kehitystä. Kapitalismin ylikansallistuminen on kuitenkin vienyt pohjaa tältä porvarillisen hegemonian muodolta. Kärjistetysti ilmaisten: "kansallissosialismin" aika on (toivottavasti) ohi.
Ongelmana kuitenkin on, ettei julkisuudessa esiinny juuri uutta tilannetta vastaavan maailmankatsomuksen etsimistä, vaan sitä hallitsevat edelleenkin anakronistiset ja valheelliset kliseet "romahtaneesta sosialismista" ja "vapaan markkinatalouden riemuvoitosta". Valtiollisesti säännellyn kapitalismin mädäntyessä kansakuntien maailmankatsomukselliset ilmastot ovat tunkkaistuneet. Kuten taloudessa spekulatiivinen raha on ottanut yliotteen käyttöarvoista, "ideologioiden markkinoilla" imagot ovat saaneet niskalenkin ajtuksista.
Uuden tilanteen systemaattinen tiedostaminen, arvottaminen ja hahmottaminen olisi ennen kaikkea "sivistyneistötajunnan ja - kulttuurin" eli tieteen, filosofian ja taiteen tehtävä. Maailmankatsomuksellinen kriisi on kuitenkin aiheuttanut tähän mennessä sivistyneistön keskuudessa lähinnä hämmennystä, skeptisyyttä, pessimismiä ja jopa kyynistä sopeutumista vallitsevaan tilanteeseen. Vallitseva filosofia (laajassa merkityksessä) lienee edelleenkin "postmodernismi" eli krapula valtiollisesti säännellyn kapitalismin ja sen mukana kriisiytyneen "modernismin" orgioiden jälkeen.
Postmoderni tilanne mahdollistaa kuitenkin myös uusien ajattelutapojen syntymisen vanhojen ajatusmuotojen kritiikin kautta. Tämä edellyttää tosin luopumista pessimismin laiskuudelle antamasta tekosyystä, sillä uusi ei synny ponnistuksitta. Kriittisyys ei ole pessimismiä eikä älyllisyys kyynisyyttä. Koska kapitalismi ei tarjoa todellista toivon näköalaa, meidän on etsittävä "valtiososialistiset" illuusiot ylittäviä aineksia sosialistisista ajattelutavoista. Marxismin klassikot - ennen kaikkea itse Karl Marx - ovat teoksissaan yhdistäneet kapitalismin olemuksen tavoittavan kritiikin vallankumouksellisen sosialismin tai kommunismin näköalaan "valtiososialismin" kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Sosialistiselle toivolle voidaan antaa uusi hahmo ainoastaan tulkitsemalla näitä klassisia ajatuksia kriittisesti nykytilanteen valossa.
Sosialismi toivon näköalana
Sosialismi on kapitalismin ylittämisen vallankumouksellinen ja universaali projekti ja prosessi. "Ylittäminen" viittaa normatiiviseen ajatukseen inhimillisestä hyvästä. Kapitalismi synnyttää itse oman ylittämisensä normeja sellaisina hyvän elämän lupauksina, joita se ei voi toteuttaa ainakaan universaalisti. Koska kapitalismi pakottaa koko maailman alaisuuteensa, nämä normit universaalistuvat. Koska kulttuuriset ja yksilölliset erot eivät kuitenkaan katoa, sosialismi ei voi määrittää hyvän elämän konkreettisia sisältöjä vaan ainoastaan näiden sisältöjen vapaan toteutumisen edellytyksiä.Sosialismin sisältönä on ennen kaikkea kyvyistä ja tarpeista rikkaan yksilöllisyyden ja solidaarisuuden vapauttaminen kapitalismin alistavista hierarkioista, niin että toisen ihmisen vapaus ei näyttäydy oman vapauden esteenä vaan sen edellytyksenä. Ihmisoikeuksien laajentaminen valtiollisista kansalaisoikeuksista koko yhteiskuntaan - myös talouteen - edellyttää luokkajaon, henkisen ja ruumiillisen työn jaon sekä sukupuolijaon alistavien muotojen kumoamista. Sosialismi poistaa ainoastaan riistämisen ja alistamisen "ihmisoikeudet". Teknologiaa on alettava kehittää ihmisten tarpeista ja luonnon edellytyksistä eikä voittointresseistä lähtien, se on muutettava alistamisen muodosta ihmisen ja luonnon välisen yhteiselämän muodoksi. Kaikkien ja erityisesti heikoimpien ihmisten elämänlaadusta, toimintakyvyn ekologisesti kestävästä kasvusta ja universaalista sivistymisestä on tehtävä kehityksen tärkein kriteeri. Sosialismi on humaanin sivilisaation tietoista rakentamista.
Tämä sisältö voidaan saavuttaa ainoastaan ottamalla tuotanto ja hallinto kansojen hallintaan. "Vallankumouksellisuus" merkitsee juuri tätä: porvaristo ei luovu vapaaehtoisesti hallitsevasta asemastaan. Siinä määrin kuin ihmisten kyvyt ja sivistys kehittyvät universaaleiksi, he voivat ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, korvata luokkahallintaa turvaavan valtion yhteisiä asioita hoitavalla hallinnollaan. Siinä määrin kuin ihmisten väliset suhteet muuttuvat solidaarisiksi, niitä sääntelemään ei tarvita markkinoita eikä erityisiä oikeus- ja rangaistusinstituutioita. Vain vapaasti yhteenliittyneet ihmiset voivat saada vallan päättää omasta elämästään ja yhteisten resurssien käytöstä sekä muuttaa hallintoa omaksi itsehallinnokseen ("kommuuneikseen"). Sosialismi on sisällöllistä demokratiaa.
Demokratia on mahdollista ainoastaan monitasoisena prosessina. Kaikkia asioita ei voida päättää paikallisesti eikä suoran demokratian muodoissa - vaikka tietotekniikan kehitys lisääkin sellaisia demokratian mahdollisuuksia, jotka eivät voi toteutua kapitalismissa. Globaalit olemassaolon kysymykset voi ratkaista ainoastaan kansojen universaalina yhteenliittymänä syntyvä ihmiskunta. Ihmiskunta tarvitsee omat keskustelujulkisuutensa ja edustuksellisen demokratian elimensä, joissa paikallisia ja kansallisia etuja sovitetaan yhteen ja sovitaan maailman muuttamisen yleisestä suunnasta. Sosialismi on internationalismia.
Mutta eikö tämä ole utopismia? Eikö sosialismi perustu perusteettomaan oletukseen, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä? Aluksi on esitettävä vastakysymys: eikö vallitseva porvarillinen oletus, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs, ole yhtä perusteeton? Koko kysymys ihmisen "pohjimmaisesta luonteesta" saattaa olla väärin asetettu. On kysyttävä: mitä ihmisestä voi tulla? Mitä meidän on syytä pelätä - mutta myös: mitä me voimme toivoa? Sosialistista yhteiskuntamuotoa ei vielä koskaan ole ollut olemassa, mutta aavistuksia ihmisen mahdollisuuksista solidaarisuuteen voi nähdä ennenaikaisissa vallankumousyrityksissä kuten Pariisin kommuunissa ja Venäjän Lokakuun vallankumouksessa (joka väsyi 1920-luvun kuluessa ylivoimaisessa ulkoisessa paineessa ja kukistui 1928 stalinistiseen vastavallankumoukseen).
Utopismiin päädytään vain, jos ihanteita ei suhteuteta vallitsevan todellisuuden historialliseen analyysiin. Edellä on jo osoitettu, että kapitalismin kriisikehitys luo jatkuvasti sekä sosialismin mahdollisuuksia että barbarian tai tuhon uhkia. Niihin on tartuttava. Meidän on yhdistettävä taantumuksellisen barbarian sekä ekologisen ja sotilaallisen tuhon vastustaminen kamppailuun radikaalien demokraattisten reformien puolesta. Sosialismi ei ole "tuonpuoleinen" utopia vaan ainoa toivo, jonka kapitalismi mahdollistaa. Vallankumouksellisuus ei ole reformien hylkäämistä vaan niiden taktista suhteuttamista sosialistiseen päämäärään. Ilman sosialistista kompassia reformit jäävät kiertämään reformismin noidankehiä: koska reformismi ei kajoa ongelmien perussyihin, se joutuu kerta kerran jälkeen huomaamaan, että siitä on tullut pikemminkin ongelmien osa kuin niiden ratkaisu. Radikaalit demokraattiset reformit luovat sosialismin edellytyksiä, ne ovat protososialistisia elementtejä kapitalismissa.
Seuraavassa perustellaan muutamia reformeja vallankumouksellisen sosialismin perspektiivistä. Näiden lisäksi on tietenkin muistettava erilaiset barbarian vastaiset reformit (demilitarisoiminen, kuolemanrangaistusten vastustaminen, vankeusrangaistusten korvaaminen normaalien sopimusten mukaisissa oloissa tehdyllä pakkotyöllä jne.).
Humaani sivilisaatio edellyttää työn käsitteen uudelleenarvioimista. On erotettava toisistaan yhtäältä jokaisen oikeus toteuttaa itseään ja toisaalta velvollisuus osallistua yhteiskunnallisesti välttämättömien ikävien töiden tekemiseen. Edellistä on maksimoitava, jälkimmäistä minimoitava; molempia on jaettava kykyjen ja tarpeiden mukaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Kapitalismin vallitessa työajan lyhentäminen ja jakaminen on radikaali reformi, koska se luo em. järjestelyn edellytyksiä ja estää kapitalismia luisumista huikeiden elintasokuilujen ja heikkojen ihmisten heitteillejättämisen barbariaan. Samasta syystä ihmisarvoiseen elämään riittävä ja nöyryyttävästä byrokraattisesta tarkkailusta vapautettu perustulo on radikaali reformi. Sitä on täydennettävä yhteiskunnallisesti hyödylliseen toimintaan (järjestötoimintaan, taiteeseen, tieteeseen, vapaaehtoiseen sosiaalityöhön jne.) myönnettävällä kansalaispalkalla. Suurin osa rahoituksesta on saatavissa nykyisiä tukia uudelleensuuntaamalla.
Ihmiskunnan kohtalon tietoinen haltuunottaminen edellyttää tuotannon ja kulutuksen rakenteen muuttamista. Julkisen ja avoimen keskustelun on korvattava raha tarpeiden määrittelijänä: "kommunismi on kommunikaation valtaa". Kapitalismissa välillisen verotuksen muuttaminen kokonaan haittaveroiksi on demokraattinen reformi, koska se tuo tavaroiden tuotannon ja kulutuksen hyödyt ja haitat parlamentaarisen keskustelun piiriin. Haittaverojen sosiaalisesti eriarvoistavia vaikutuksia on tasapainotettava inhimillisesti välttämättömien (esim. peruselintarvikkeiden) ja yhteiskunnallisesti hyödyllisten (esim. joukkoliikenteen ja tietoverkkojen) hyödykkeiden subventioita lisäämällä. Subventiot on rahoitettava progressiivisella verotuksella: pääomatulojen verotus ja kunnallisverotus on saatava normaalin progression piiriin.
Sisällöllinen demokratia edellyttää yhteiskunnallisen tuotannon kansallistamista. Kansallistaminen on erotettava valtiollistamisesta, sillä parlamentaarisiakin piirteitä sisältävä valtio on ytimeltään epädemokraattinen "valtioporvariston" eli huippubyrokratian dominoima alistuskoneisto. Kansallistamiseen liittyy täten elimellisesti vaatimus valtioiden "kansallistamisesta" eli demokratisoimisesta. Kapitalismissa kansallistamisen elementtejä voi liittyä paitsi parlamentaariseen valtiollistamiseen ja kunnallistamiseen myös työpaikkademokratiaan ja osuustoimintaan. Myös asukkaille olisi annettava demokraattisia mahdollisuuksia vaikuttaa alueensa rakentamiseen, tuotantoon ja palveluihin.
Internationalismi tarkoittaa maapallon kaikkien kansojen välisten tasa-arvoisten ja solidaaristen siteiden kehittämistä. Radikaalien reformien vieminen päätökseen pelkästään valtiollisella tasolla on mahdotonta. Koska Euroopan unionin logiikkaa luonnehtii imperialistinen kamppailu raaka-aineista ja markkina-alueista Japanin ja USA:n kanssa, se ei ole nykymuodossaan todella internationalistisen politiikan kenttä. Yhdistyneet Kansakunnat on ainoa elin, jossa lähes kaikki valtiot ovat mukana. Se on irrotettava imperialististen keskusten talutusnuorasta. Kaikkia kansainvälisiä järjestöjä, ennen kaikkea suuren rahan hallitsemia Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa, on demokratisoitava. Tavoitteeksi on asetettava maailmanparlamentin ja sille alisteisen hallituksen perustaminen demokratisoidun YK:n perustalle. Tämä mahdollistaa ylikansallisten pääomaliikkeiden verottamisen (ja rajoittamisen) ja siitä saatavien tulojen siirtämisen globaalien ympäristö-, köyhyys- ja nälkäongelmien ratkaisemiseen.
Entä vallankumous? Vallankumous merkitsee voimasuhteiden ratkaisevaa kääntymistä kansojen hyväksi siten, että talous ja valtiot saadaan demokraattiseen kontrolliin. Radikaalit reformit eivät tule hallitsevien lahjoina, vaan ne edellyttävät alistettujen ihmisten toimintaa omien asioidensa puolesta - ja ihmiskunnan asiat ovat kaikkien asioita. Vallankumouksellinen subjektius voi syntyä ainoastaan tässä taistelussa. Vallankumous voi tapahtua muodollisesti laillisissa puitteissa mutta myös jopa väkivaltaisten konfliktien kautta. Paljon riippuu siitä, kuinka syvälle barbariaan kunkin valtion porvaristo on valmis vajoamaan puolustaakseen asemaansa.
Mahdollisen vallankumouksen jälkeen moni asia on ennallaan: markkinat, hallinto ja oikeuslaitos jatkavat olemassaoloaan - nyt vain vähemmän alistavina ja todella demokraattisesti kontrolloituina. Koska yritys suureen harppaukseen niiden välittömäksi eliminoimiseksi johtaisi tragedioihin, sosialistinen kehitys tapahtuu ainakin aluksi suurelta osin paikallisista kokeiluista saatujen kokemusten yleistymisenä. Mikään ei takaa, että sosialistinenkaan ihmiskunta pystyisi eliminoimaan talouden ja valtion vieraantuneet muodot kokonaan. Tähän kommunistiseen utopiaan pyrkiminen on kuitenkin ainoa pystyasennossa kulkevan ihmisen arvoa vastaava ihanne.
Mitä meidän on tehtävä?
Radikaaleihinkin reformeihin suuntautuneiden "yhden asian" liikkeiden rajoituksena on kokonaisvaltaisen vallankumouksellisen näköalan puuttuminen. Joko voitettuaan tai hävittyään reformikamppailunsa ne hajoavat tai integroituvat - osittain muuttamaansa - byrokratiaan. Lisäksi liikkeet voivat epäonnistua juuri kokonaisvaltaisen perspektiivin puuttumisen vuoksi taistellessaan ainoastaan oireita eikä itse sairauksia vastaan. Siksi tarvitaan myös tietoisesti vallankumouksellisia sosialistisia järjestöjä.Onko Suomessa sosialistisia järjestöjä? Suomen Kommunistisella Puolueella on ollut suuria ansioita kamppailussa sosiaalivaltiollisten rakenteiden puolesta. Mutta onko SKP ollut vallankumouksellinen puolue? Sitoutuminen Neuvostoliittoon stalinisoi sitä 1930-luvulla; 1960-luvulla alkanut "uudistuslinja" kääntyi kovin helpon tuntuisesti sosialidemokratiaan. SKP oli syvällä sisällä "valtiososialistisissa" illuusioissa - ja "uusi" SKP (stalinistisista pikkupuolueista puhumattakaan) tuntuu uudelleenarviointipyrkimyksistään huolimatta edelleen olevan niiden vanki katsoessaan, että Neuvostoliitto rakensi sosialismia. Kuitenkin kommunistien unelmat ja toiveet ovat viitanneet kauas yli näiden illuusioiden. Ne eivät vain ole löytäneet teoreettisesti adekvaattia muotoa.
Edellä kuvattu kehityskulku kuvaa melko hyvin myös Akateemisen Sosialistiseuran historiaa, vaikka ASS on usein ollutkin jonkin verran puolueita analyyttisempi - ja ainakin 1930- ja 80 -luvuilla myös kriittisempi - keskusteluyhteisö. Tämä manifesti osoittaa kuitenkin murrosta todelliseen eli humaaniin, demokraattiseen ja internationalistiseen vallankumoukselliseen sosialismiin. Yleisluontoisuudellaan ja alttiudellaan monenlaisille kritiikeille se osoittaa, että olemme vasta pitkän tien alussa.
Nykyisessä kriisissä toivon näköaloja etsivälle vasemmistolaiselle - mm. sosialistiselle, marxilaiselle ja feministiselle - sivistyneistölle ja sivistykselle on polttava tarve. Vallankumouksia ei synny ilman vallankumouksellista filosofiaa, taidetta ja tiedettä. Tarvitaan pikkupolitikoinnista irrallaan olevia foorumeja, joissa opiskelijat ja sivistyneistö voivat kohdata etsiäkseen uusia ratkaisuja sivilisaatiomme ongelmiin. Akateeminen Sosialistiseura on tällainen foorumi.
Sosialistinen opiskelija- ja sivistyneistöjärjestö ei voi kuitenkaan keskustella pelkästään keskustelun vuoksi. Jäsenten sivistyminen ja maailmankatsomuksen avartuminen on toki ASS:n ensisijainen tehtävä, mutta sosialistisen sivistyksen universaali luonne pakottaa sen murtautumaan ulos opiskelija- ja sivistyneistöghetoista - muuten kysymys on elitistisestä eikä aidosti sosialistisesta sivistyksestä. Kriittisen keskustelun ja vastarinnan on pyrittävä pois marginaaleista haastamaan vasemmistopuolueiden reformismi, ammattiyhdistysliikkeen ekonomismi ja julkisuuden porvarilliset kliseet. Samalla meidän on oltava dialogissa monenlaisten muotoaan etsivien radikaalien pyrkimysten kanssa samanaikaisesti niiltä oppien ja niitä opettaen. Etujoukoksi ei voi julistautua joutumatta naurunalaiseksi. Avantgardea määrittää ensi sijassa kyky oppia ja vasta sen jälkeen kyky opettaa.
Marx ja Engels kehottivat vieläkin ylittämättömän Kommunistisen manifestinsa lopuksi kaikkien maiden työläisiä liittymään yhteen. Tämä kehotus on yhä ajankohtainen - ja yhä ajankohtaisempi. Ihmisten liittyminen yhteen ja organisoituminen on ainoa vallankumouksellinen resurssi, ja luokkaristiriidat voivat kadota vain kapitalismin kumoutumisen myötä. Meidän on kuitenkin oltava avoimia kaikille potentiaalisesti antikapitalistisille liikehdinnöille ja tunnoille. Kapitalismin riittämättömyyden voi kokea edelleenkin työn rasittavuutena ja alistavuutena, työpaikan epävarmuutena, pienen palkan tai työttömyyden aiheuttamana köyhyytenä. Sen voi kuitenkin kokea myös elinympäristön turmeltumisena, ihmissuhteiden välineellistymisenä, näköalattomuutena - ja kapitalismin periferioissa raakana sortona. Eristyneestä tyytymättömyydestä on pitkä matka kansainväliseen solidaarisuuteen, mutta jo ensimmäiset askeleet palkitsevat uudenlaisella inhimillisellä arvokkuudella.
Toivo ilman sivistynyttä järkeä on valheellista, järki ilman unelmia on hengetöntä. Vain vallankumouksellinen sosialismi voi yhdistää nämä elementit yleismaailmalliseksi liikkeeksi. Historiaa ei ole kirjoitettu ennalta sen enempää apokalypsiksi kuin onnelliseksi lopuksikaan. Kun ihmiset alkavat elää unelmiensa vaatimilla tavoilla ja tiedostaa niiden toteutumisen yhteiskunnalliset edellytykset, unelmista tulee historiallisia muutosvoimia. Murtamalla alistuneisuuden ja alistamisen kahleet me voimme voittaa ihmiskunnalle kokonaisen tulevaisuuden
LIITE: Kapitalismin ylittämisestä
Vain sosialistisella ihmiskunnalla on toivoa? Pelastukoon ken voi! "Toivosta" ja "ihmiskunnasta" puhutaan usein kovin keveästi. Ihmislaji voi varmaan säilyä ilman sosialismiakin, ja "niin kauan kuin on elämää, on toivoa".Ihmiskunta ei kuitenkaan tarkoita ihmislajia. Vasta kapitalismi on luonut ihmiskunnan maailmanmarkkinoineen, maailmanpolitiikkoineen, maailmankirjallisuuksineen. Mutta millaisen ihmiskunnan? Riisto- ja alistussuhteet läpäisevät sen niin kansallisella kuin ylikansallisellakin tasolla. Tarkkaan ottaen kyseessä ei olekaan todellinen ihmiskunta vaan vieraantunut "pseudoihmiskunta". Tässä on porvarillisen moralisoinnin harha: oletetaan, että riistäjät ja riistetyt voisivat toimia samojen universaalien sääntöjen mukaisesti.
Ihmiskunnan toivo - tai todellisen ihmiskunnan mahdollisuus - voi olla ainoastaan riisto- ja alistussuhteiden lakkauttamisessa, kapitalismin kumoamisessa. Ehkä voisimme haaveilla kadonneen muinaisen kulta-ajan paluusta? Takaisin alkukommunismiin ("joka on yhtä eläintä")? Tämä edellyttäisi tietenkin ihmiskunnan hajoamista pienyhteisöiksi ja esimerkiksi ihmisoikeuksien idean muuttumista abstraktiksi haaveeksi. Lisäksi: kuinka moni meistä on todella valmis siirtymään takaisin aikaan ilman tiedettä ja teknologiaa, alentamaan ihmisten elinikää, alistumaan luonnon armottomalle mielivallalle? Tämä voi olla ihmislajin henkiinjäämisen muttei todellisen toivon näköala. Siksi kapitalismin kumoamisen ei pidä johtaa kapitalismin sivilisatoristen saavutusten tuhoamiseen vaan niiden ylittämiseen.
Määritellessämme sosialismin "kapitalismin ylittäväksi sivilisaatioksi" joudumme hankalaan ongelmakenttään: miten "ylittämisen" kriteeri määräytyy? Uskommeko kenties jonkinlaiseen ihmislajin ominaisuuksista johdettavaan ylihistoriallisen "edistyksen" käsitteeseen? Ylittämisen käsite ei kuitenkaan edellytä tällaisia oletuksia: kapitalismin ylittämisen kriteerit eivät ole transsendentaalisia vaan kapitalismi- immanentteja eli kapitalismin itsensä määrittämiä. Kapitalismi voidaan ylittää sen omien ristiriitojen perustalla vahvistamalla sen protososialistisia tendenssejä yhteiskunnallisessa kamppailussa. Tässä mielessä kapitalismi on potentiaalisesti - vaikkei aina aktuaalisesti - edistyksellinen yhteiskuntamuoto.
Kapitalismin sivilisatorisia ja protososialistisia elementtejä ovat mm. tuotantovoimat (kuten ihmisten kyvyt ja teknologiat), tarpeet, kansalaisoikeudet, edustuksellinen demokratia ja sosiaaliturva. Seuraavassa käsitellään näitä esimerkkitapauksia lyhyesti:
- Kapitalismi kehittää monenlaisia tekniikoita ja tietomuotoja, joista joitakin voidaan käyttää sekä "pahaan" (alistamiseen ja riistoon) että "hyvään" (kokemuksellisesti rikkaaseen elämään). Jotkin teknologiat on hylättävä, toisia voidaan hyödyntää humaanisti ja ekologisesti lähes sellaisinaan. Yleisintä lienee kuitenkin tarve uudelleenmuokata (humanisoida ja ekologisoida) kapitalismin kehittämiä teknologioita monin eri tavoin.
- Kapitalismin kehittämiä tarpeita lävistää sama sivilisoimis- ja deformoimistendenssien välinen ristiriita kuin tuotantovoimiakin. Yhtäältä kapitalismi kehittää tarpeiden laadullisen rikkauden mahdollisuuksia, mutta toisaalta se valaa tarpeita niitä laadullisesti köyhdyttävään ("yksiulotteistavaan") (kulutus)hedonistiseen ja (kilpailu)egoistiseen muotoon. Hedonistinen ja egoistinen (muiden ihmisten tarpeista piittaamaton) muoto on kumottava, jotta tarpeiden laadullinen rikkaus voisi kukoistaa. Markkinaegoismin ylittämninen edellyttää jonkinlaista "demokraattista tarvekeskustelua".
- Kansalaisoikeudet ja parlamentaarinen demokratia antavat ihmisille todellisia toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksia. Kapitalismissa oikeudet ja demokratia jäävät kuitenkin suurelta osin pelkästään muodollisiksi: "laki on kaikille sama, vain omaisuudet vaihtelevat". Resurssien tasaisemmalle jaolle ja erityisesti tuotantovoimien yhteiselle hallinnalle perustuva sosialistis-sisällöllinen demokratia kumoaa tämän muodollisen rajoittuneiduuden.
- Automaattisen sosiaaliturvan säilyttämisen arvoinen puoli puolestaan on, että se vapauttaa heikkoja ja köyhiä ihmisiä persoonallisesta holhouksesta. Sen sijaan byrokraattinen holhous olisi syytä kumota.
Kapitalismin ylittäminen edellyttää oppimista kaikesta historiallisesta kokemuksesta - ja erityisesti luokattomien (alkukommunististen) yhteisöjen luontosuhteesta ja yhteisyydestä. Yhteisyys ja luonnon kunnioittaminen on kuitenkin irrotettava niiden traditionaalisesti rajoittuneista muodoista. Vain tätä kautta voidaan rakentaa ihmis- ja luontosuhteensa rationaalisesti ja demokraattisesti järjestävä ihmiskunta vapaaehtoisten yhteenliittymien yhteenliittymänä..Sosialistinen yksilöllisyys, yhteisyys (esim. heikkojen tukeminen) ja luontosuhde ovat toisenlaisia kuin niin alkukommunistiset kuin nykyisetkin muodot. Ehkä voisi esittää varovaisen toiveen niiden synteesistä - kuitenkin varoen hegeliläistä historianfilosofiaa. Meidän ei ole syytä yrittää kahlita tulevien sukupolvien mielikuvitusta "kirjoittamalla reseptejä tulevaisuuden ruokapöytiin" (Marx). Sen sijaan voimme yrittää dialektisoida utooppisten visioiden ja nykytendensseihin tarttuvien reformiohjelmien välistä jännitettä mahdollisimman hedelmälliseksi.
Onko meillä siis toivoa? Kapitalismi on jatkuvassa tulemisensa tilassa, emmekä me voi ennustaa, johtaako tämä prosessi lopulta kapitalistisen sivilisaation tuhoon vai sen ylittämiseen. Tässä mielessä kukaan ei tiedä "totuutta" kapitalismista. Tämä "totuus" ja siten myös ihmiskunnan rakentamisen sosialistinen näköala ei ole ennustamisen vaan kamppailun kysymys. Vain tahtova ja taisteleva toivo on todellista.
Manifesti on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1995.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti