Kehityksen harha

Kun 1970-luvun lopulla kävelin Euroopan suurkaupunkien katuja, pystyin erottamaan maanmieheni jo kaukaa. Suomalainen oli vaalea, usein vanhahtavasti pukeutunut oudon tuttu hahmo, joka työntyi tajuntaani suurimmankin ihmisvilinän keskeltä.
Monasti vielä varmistin arvioni etsiytymällä suomalaiseksi epäilemäni ihmisen läheisyyteen kuulemaan hänen kieltään tai näkemään joitain muita varmoja tunnusmerkkejä. Ja osuin oikeaan. Tiesin kuka oli suomalainen.
Nykyään se ei enää ole mahdollista. Suomalaiset ovat kehittyneet, oppineet sivistyneen maailman muodin ja tavat, he ovat hävinneet kansojen vilinään ja muuttuneet maailmankansalaisiksi. Olennoiksi, jotka ovat kotonaan kaikkiallla, kaikissa hotelleissa ja ravintoloissa, kaikilla maailman lentokentillä.
Uusi matkustava, näkyvä ja menestyvä suomalainen on omaksunut ylikansallisen yhtenäiskulttuurin tunnusmerkit. Hän pukeutuu oikein, syö, juo ja ajattelee niin kuin pitää. Hän on maailmanlaajuisten markkinoiden jäsen, joka ei enää millään tavoin poikkea muista sivistyneistä ja kehittyneistä ihmisistä.

Maailmankansalaiset ovat nousseet maan mullasta tieteen, talouden ja teknologian mahtaviin temppeleihin, joista käsin he hallitsevat koko ihmiskuntaa.

Nämä maailmankansalaiset vannovat taloudellisen kehityksen ja länsimaisen tieteen ja teknologian nimeen. He hallitsevat maailmaa rahalla ja rationaalisilla ajatuksilla. Heillä ei ole kotimaata, he ovat luopuneet omasta identiteetistään ja ottaneet tilalle yhtenäiskulttuurin menestystä huokuvat arvot.
Maailmankansalaiset ovat nousseet maan mullasta tieteen, talouden ja teknologian mahtaviin temppeleihin. Niistä käsin he hallitsevat koko ihmiskuntaa. He pyrkivät muuttamaan kaiken rahaksi ja tiedoksi, alistamaan niin ihmiset kuin koko elävän luonnonkin markkinoiden mahtaville voimille. He ovat valmiita tekemään mitä tahansa tavoittaakseen kehityksen aina vain kauemmaksi kaikkoavan unelman.
Heidän johdollaan me olemme sotineet kaikki sodat, sillä mitä muuta sodat ovat kuin oikeiden arvojen opettamista vielä niskuroiville kansoille. Heidän johdollaan me olemme kaataneet ja polttaneet maailman metsät. Heidän johdollaan me olemme alistaneet maan mahtavat joet tehtaita pyörittämään ja niiden saasteita kuljettamaan.
Heidän johdollaan me olemme turmelleet maailman meret, tuhonneet ilmakehän suojaavan otsonikerroksen ja käyneet rahan ja kehityksen puolesta elämän ikuisia arvoja vastaan. Heidän johdollaan me olemme saattaneet itsemme ja tämän kauniin maailman kehityksen viimeisille rajoille. Me olemme tuhoamassa luontoa, kaiken vaurautemme perustaa.
Suomenkin vauraus on katoamassa, meidän metsämme on silputtu, aurattu ja ojitettu tylsiksi ja sairaiksi puupelloiksi. Meidän koivujemme latvat kuolevat, haapamme kellastuvat ja kuusemme peittyvät jäkälän harmaaseen syleilyyn. Meidän maamme on sairas, sen metsät kuolemassa pois, sen vedet happamoitumassa ja saastumassa, jättämässä meidät oman onnemme ojaan.
Vain vähän aikaa sitten me suomalaiset olimme köyhiä ja velattomia, vapaita ja itsenäisiä. Meillä oli oma pieni maatilkkumme, joka kovan työn kautta tarjosi leivän perheellemme. Meidän maamme oli puhdas, se tuotti lähes kaiken mitä tarvitsimme. Meidän metsämme kohosivat suurina ja mahtavina kaikkialla ympärillämme, ne tarjosivat suojan ja rauhaa, ruokaa ja rahaakin.
Me emme omistaneet paljoakaan, ja silti meillä oli kaikki mitä elääksemme tarvitsimme, meiltä ei mitään puuttunut. Me olimme elossa, meillä oli asunto, ruokaa ja vaatteita sekä perhe, lapset, ystävät ja naapurit, joiden kanssa me kannoimme vastuumme yhteisestä maasta ja sen kasvusta. Me olimme yksinkertaisia, juroja ja rehellisiä, me emme luottaneet maailman lakeihin, emme poliitikkoihin emmekä johtajiin. Me uskoimme itseemme ja kovaan työhön.

Meistä tehtiin markkinoiden tarvitsemia kuluttajia, rahatalouden orjia ja vankeja, jotka uskoivat kaiken olevan ostettavissa ja markkinoilta hankittavissa.

Ja sitten tuli kehitys. Lehdistön, radion ja television kautta työntyivät tajuntaamme poliitikkojen, kauppiaiden ja teollisuusjohtajien ajatukset kehityksestä, uudesta paremmasta maailmasta, jossa kaikilla olisi mitä vain eikä keneltäkään mitään puuttuisi. Meille opetettiin kaikki se hyvä ja kaunis, jota vaille me olimme jääneet. Ja sitten meidät opetettiin ostamaan se, maksamaan itsemme kipeiksi kaikesta siitä, joka markkinoilla oli meille tarjota.
Meidät opetettiin velkaantumaan, luopumaan tulevaisuudestamme erilaisten tavaroiden ja tarpeitten vuoksi. Meistä tehtiin markkinoiden tarvitsemia kuluttajia, rahatalouden orjia ja vankeja, jotka eivät enää osanneet kunnioittaa omia kykyjään ja arvojaan vaan uskoivat kaiken olevan ostettavissa ja markkinoilta hankittavissa.
Me unohdimme itsemme, oman yksinkertaisen elämämme. Ja me unohdimme ahkerasti ja tehokkaasti, työteliäitä ja sisukkaita kun olimme. Me hylkäsimme oman maamme, omat pienet mökkimme, peltomme ja metsämme, ja suuntasimme joukolla askeleemme kohti kaupunkeja, kohti teollisuuden ja kaupan houkuttelevia tarjouksia.
Meille rakennettiin lähiöt, kerrostalot kaupunkien laidoille. Sinne me asettauduimme asumaan, ostamaan ja kuluttamaan, ylläpitämään kodin, kaupan ja työpaikan kallista kolmiyhteyttä. Kaupungin hälyssä ja melussa me olimme irrallisia ja outoja, helposti hallittavia kunnon kansalaisia.
Me antauduimme markkinoiden ja velkojen pauloihin, sillä muuta ei meille ollut tarjolla. Me hyväksyimme kaiken tämän, sillä me tarvitsimme paremman tulevaisuuden, me halusimme uskoa rahan ja kehityksen kaikkivaltiaaseen voimaan.
Me ostimme asunnon, teimme töitä ja lapsia, rakensimme oman kodin, ostimme auton, maksoimme velkaa, hankimme kesämökin, kasvatimme ja koulutimme lapset sekä kulutimme ja maksoimme veroja niin kuin herrat meitä opettivat. Me olimme kuuliaisia kuluttajia.
Me kävimme läpi yhä uusien nousu- ja laskukausien, maksoimme yhä enmmän veroja yhä suuremmista tuloista. Kehityksen tuomat edut, yhä kauniimmat ja kalliimmat tavarat saivat meidät valtoihinsa, ne saivat meidät unohtamaan itsemme, halveksimaan omaa luontoamme.
Näissä tunnoissa kasvoi uusi sukupolvi, uudet ihmiset maata ja sen taloutta kantamaan. Kasvoi nuoria, joille perinteinen maaseutu on kaupunkilaisten virkistysaluetta, oudon autiota aluetta, jossa ei ole mitään tekemistä. Mökillä ei ole sitä helppoa huvitusta, jota kaupunki tarjoaa. Maaseutu on kaupungin negaatio, tukirahoja nielevä ei-mikään maa kaupunkien välillä.
Yhä useammat alkoivat vieroksua isiensä maata, sen muhevaa multaa, sitä maaseutua, joka heillekin kaiken ruoan lopulta kasvattaa. He oppivat uskomaan kaiken kasvavan kaupoissa, kaiken olevan helpommin rahalla ostettavissa.
Vähitellen myös ne, jotka olivat maalla kasvaneet, alkoivat vähätellä omaa taustaansa, hekin oppivat uskomaan kehityksen markkinamiesten vapautuksen sanomaan, jota tiedotusvälineet ja heidän niiden varjossa kasvaneet lapsensa jatkuvasti toistivat. Lopetetaan kallis maatalous, tapetaan lehmät, paketoidaan pellot ja ostetaan kaikki ruoka maailmanmarkkinoilta. Se on halvempaa.
Näin me kasvoimme ja toinen toisiamme kasvatimme, opimme maailman tavoille, kehityimme ja sivistyimme. Meistä tuli maailmankansalaisia, me lankesimme samaan sudenkuoppaan kaikkien maailman kansojen kanssa.

Ulkomaiset pankit ja kehityksen markkinamiehet muuttavat maamme rahaksi ja ostavat halvalla kaiken, jonka kansamme on kovalla työllään rakentanut.

Me kaikki halusimme kehittyä ja vaurastua, me halusimme näyttää menestyksemme toinen toisillemme, ostaa kaiken sen minkä tarvitsimme. Ja kun pankeilla oli rahaa helposti ja halvalla saatavilla, me lainasimme ja lainasimme, me lainasimme yhä lisää maailman pankeilta. Me kaikki lainasimme kunnes yhtäkkiä huomasimme olevamme loukussa.
Meillä ja meidän maallamme on nyt velkaa monin verroin enemmän kuin tuloja ja varallisuutta. Pankkitukiaisten, konkurssien ja loppuunmyyntien kautta meidän varallisuutemme, meidän työmme tulokset päätyvät toisiin käsiin, ne päätyvät ulkomaisille pankeille ja kehityksen markkinamiehille, jotka muuttavat maamme rahaksi ja ostavat sitten halvalla kaiken sen, jonka kansamme on kovalla työllään rakentanut. Meidän kansallinen varallisuutemmme kaikkoaa muille maille.
Meidän kehityksemme on päättynyt, me elämme katkerassa velkavankeudessa. Meillä ei enää ole muuta tehtävää kuin tehdä töitä ja maksaa omia ja yhteisiä velkojamme. Muuhun meitä ei enää tarvita, muuhun meistä ei enää ole. Elämämme on ohi, kaikki on valmista, kehitys on saavuttanut päämääränsä. Me olemme lopultakin maailman hyväksymiä, sen hyväksikäyttämiä ja kuluttamia.
Tätäkö me todella kaipasimme? Tätäkö me tarvitsimme? Vapauden myydä itseämme ja maatamme, tarjota kehomme, mielemme ja sielumme markkinoiden vapaaseen käyttöön. Me olemme antaneet valtamme, voimamme ja kunniamme pois muiden käytettäväksi ja mitattavaksi, me olemme luopuneet itsenäisyydestämme ja vapaudestamme elää omaa elämäämme.
Me olemme kaiken tuon tehneet, mutta me voimme kaikesta tuosta myös luopua. Meissä on edelleen kaikki voima murtaa omat kahleemme, jos vain todella haluamme sen tehdä. Viime kädessä vain meistä itsestämme riippuu, jätämmekö kaiken sen, mikä meitä rikkoo ja vapautemme estää.

Klaus Rahikainen on Karkussa Tampereen seudulla asuva kirjailija ja elämäntutkija.
Tämä kirjoitus ilmestyi alun perin yli 22 vuotta sitten Klausin kirjassa ”EU vai elävä maailma” — silloin kun suomalaisille annettiin muodollinen oikeus äänestää EU:hun liittymisestä ja jolloin prosessi, jossa Suomi myytiin ulkomaille, oli vasta alkamassa.