Miksi ay-liike antautui? Taistelu eduista vaihtui työnantajien myötäilyyn

3.6. 2017

Kun ennen vaadittiin ”porvaria” nöyrtymään, nyt SAK-johtajakin sanoo palkkojen nousseen liikaa. Toimittaja Teemu Muhonen käy läpi kolme syytä, miksi tähän on tultu.

– SAK:n pääekonomisteilla on taipumus puhua järkeä, totesi työnantajapuolta edustavan Teknologiateollisuuden Eeva-Liisa Inkeroinen viime viikolla.

Hän kiitteli Suomen suurimman palkansaajajärjestön pääekonomistia Ilkka Kaukorantaa kirjoituksesta, jossa tämä suomii 2010-luvun palkankorotusten olleen liian avokätisiä ja nakertaneen yritysten kilpailukykyä.

Kuinka paljon palkat sitten ovat kuudessa vuodessa nousseet? Tilastokeskuksen mukaan vähemmän kuin aikoihin, reaalisesti kolme prosenttia. Teollisuuden työntekijöiden reaaliansiot eivät ole nousseet kymmeneen vuoteen lainkaan.

Vaikka SAK:n Kaukorannan avauksessa ei tänä päivänä ole mitään ihmeellistä, vielä muutama vuosikymmen sitten se olisi ollut ennenkuulumaton.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä työväenliike kamppaili raivokkaasti palkankorotusten ja työehtojen puolesta: ”ahneen porvarin” tuli tinkiä voitoistaan.

Radikaaleimmat olivat työväen vallankumouksen tekemiseksi valmiita vaikkapa sammuttamaan sähköt koko Helsingistä.

Nyt unelmat vallankumouksesta ovat jääneet kauas menneisyyteen, ja suomalainen ay-liike näyttää luopuneen työn ja pääoman vastakkainasettelusta.

Selvityksemme perusteella Suomessa toimivien yritysten liikevoittojen suhde palkkoihin on viime vuosien laskusta huolimatta suurempi kuin 1970-luvulla, mutta omistajien siivun sijaan SAK-johtajatkin päivittelevät ylisuuria palkankorotuksia.

Miksi ihmeessä työväenliike on alkanut myötäillä työnantajien etuja, voivat miettiä monet vanhan maailman ay-jyrät.

Kyse on tuskin rahapiirien syntisistä korruptiosaunailloista tai pelkästä yleisestä löysyydestä. Ay-liikkeen muodonmuutoksen takana voi nähdä kolme suurta kehityskulkua.

1. Työntekijä on korvattavissa

SAK:n Ilkka Kaukoranta ja muut ay-johtajat huolehtivat palkkamaltista ja yritysten kilpailukyvystä siksi, että voittojen jäädessä omistajien toivomaa pienemmiksi nämä irtisanovat henkilöstöä.

Niin ne toki saattoivat tehdä myös 40 tai 60 vuotta sitten, mutta tilanne oli monin tavoin erilainen.

Teollistuvassa ja kaupungistuvassa Suomessa työntekijöille todella oli kysyntää, ja myönnytysten tekeminen oli työnantajille monesti välttämätöntä.

Jos työntekijät alkaisivat tänä päivänä liian kiihkeästi vaatia pörssiyritystä tinkimään voitoistaan, omistajat voivat helposti vaikkapa siirtää tuotantoa ulkomaille tai siirtyä veikkaamaan kokonaan toista hevosta.

Koska tuottoa hakeva pääoma liikkuu rajojen yli huomattavasti työvoimaa vikkelämmin, kansallinen ay-liike on lähtökohtaisesti alakynnessä.

Siksi työntekijöiden edun katsotaan olevan sama kuin työnantajan: yritysten kilpailukyky eli se, että omistajille jää Suomessa niitä tyydyttävä summa viivan alle.

2. Kun ay-liike ajaa osan etua, se on toisilta pois

Sotien jälkeen ay-liike kamppaili palkankorotusten lisäksi muun muassa lyhyemmästä työajasta, työturvallisuudesta, lomaoikeuksista ja kunnon eläkkeistä. Se saavutti ne kaikki.

Viime vuosina palkansaajajärjestöjä on yhä useammin syytetty siitä, että pönkittämällä vakituisten työntekijöiden ”saavutettuja etuja” järjestöt tekevät hallaa esimerkiksi työttömille, nuorille ja pätkätyöläisille.

Kun pääoman ja työn vastakkainasettelu on jäänyt taka-alalle, työvoima on jatkuvassa sisäisessä nollasummapelissä.

Jos joillekin maksetaan enemmän palkkaa, jotkut toiset jätetään palkkaamatta. Jos eläköityneille työntekijöille maksetaan enemmän eläkettä, työikäiset maksavat.
Palkansaajapuolen asema puun ja kuoren välissä konkretisoitui kilpailukykysopimuksessa: järjestöjen olisi suostuttava jäsenistölleen epäedulliseen sopimukseen, tai hallitus tekisi liudan pienituloisiin kohdistuvia lisäleikkauksia.
.

3. ”Porvari” on työntekijä itse

Sotien jälkeisessä Suomessa omistava luokka oli pieni, ja sen oli yhteiskuntarauhankin vuoksi pidettävä työntekijät levollisina.

Kenties vähiten huomiota saanut syy ay-liikkeen muodonmuutokseen on omistajien ja työntekijöiden välisen rajan liudentuminen.

Yritysten suurimpia omistajia eivät ole yksittäiset raharikkaat tai varakkaat suvut, vaan valtavat eläkerahastot.

Ne sijoittavat niin suomalaisten kuin ulkomaalaisten työntekijöiden eläkerahoja, joten työntekijöiden vanhuuden turva on aiempaa riippuvaisempi yritysten tuloksista.

Voi olla hölmöä syyttää ”ahnetta porvaria”, jos se löytyykin peilistä.

Ay-liike tarvitsee uuden päämäärän

Yllä kuvatut kolme kehityskulkua eivät tarkoita sitä, että ay-liike olisi vielä kuollut ja kuopattu.

– Valitettavasti ammattiyhdistysliike on menettänyt kyvyn tehdä aloitteita, uudistaa työelämää ja yhteiskuntaa ja uudistua itse, sanoi kattojärjestö STTK:n puheenjohtaja Antti Palola, joka on väläyttänyt muun muassa lyhyempää työviikkoa ja perustuloa.

Vallankumouksesta ei tarvitse haaveilla, mutta selviytyäkseen ay-liikkeen on uskallettava ajaa muutakin kuin prosentin yleiskorotuksia, ikälisien suojaamista ja tulevien eläkkeiden leikkauksia.

Teemu Muhonen