Jonkinsorttinen HS-analyysi!!!

Menettikö maailma poliisivoimansa, kun USA lähti Afganistanista? 

 Haiti pyysi heinäkuussa Yhdysvaltain asevoimia apuun, kun maan presidentti oli murhattu. Sellainen ei sopinut Joe Bidenin agendaan. Yhdysvaltain kynnys puuttua maailman tapahtumiin sotilaallisesti on nyt korkeampi, kirjoittaa HS:n toimittaja Pekka Mykkänen.

Pekka Mykkänen HS 23.8.2021  

Ajatelkaapa, että asuisitte noin 200 asunnon kerrostalossa. Yhdestä asunnosta kuuluu seinän läpi aamusta yömyöhään itkua ja valitusta, pauketta ja lyömistä. Taloyhtiön hallitus ei puutu asiaan, eivätkä sosiaalivirasto tai poliisi vastaa hätääntyneiden naapureiden puheluihin. Lasten, naisten ja miestenkin itku saa jatkua vuodesta toiseen. Jopa niin pitkään, että ääniin tottuu ja suorastaan kyllästyy. Jos maailma olisi kerrostalo, Bosnia olisi ollut tuo asunto yli kolmen vuoden ajan alkaen 6. huhtikuuta 1992. Kaikenlaista rauhanponnistelua ja rauhanturvaamista toki yritettiin sodan lopettamiseksi, mutta vasta elokuun lopussa vuonna 1995 poliisi katsoi asiakseen, että nyt sinne on mentävä ja ryminällä. Poliisin nimi oli Yhdysvallat, ja sitä johti Bill Clinton. Hän määräsi Yhdysvaltain asevoimat pommittamaan palasiksi tai matkoihinsa Bosnian pääkaupungin Sarajevon piirittäjät. Saman vuoden lopulla solmittiin Bosnian sodan päättänyt rauha, missäpä muualla kuin Yhdysvalloissa. 

Bosnian rauhansopimus solmittiin Yhdysvaltain Ohion Daytonissa marraskuussa 1995. Joulukuussa samana vuonna sopimus allekirjoitettiin muodollisesti Pariisissa. 

Tämän Vuoden heinäkuussa kerrostaloasunnossa nimeltä Haiti tapahtui rikos. Palkkatappajien joukko hyökkäsi presidentinpalatsiin, murhasi presidentti Jovenel Moïsen ja haavoitti usealla laukauksella tämän rouvaa Martinea. Kaoottisten tunnelmien keskellä Haitin virkaa tekevä presidentti Claude Joseph soitti hätänumeroon ja pyysi Yhdysvaltain asevoimia turvaamaan saarivaltiotaan. Mutta vastaus puhelimessa oli tyly. ”Ajatus amerikkalaisjoukkojen lähettämisestä Haitille ei ole tällä hetkellä agendalla”, totesi presidentti Joseph Biden. Yhdysvallat evakuoi presidentin lesken Martine Moïsen sairaalahoitoon Floridaan ja lähetti joukon merijalkaväen sotilaita pitämään huolen, ettei Yhdysvaltain suurlähetystöön kohdistu uhkaa. Ja siinäpä se, ainakin tältä erää. Yhdysvaltain viimeistenkin sotilaiden vetäminen Afganistanista tämän kuukauden aikana on nostanut esiin kysymyksen siitä, onko maailmalla enää poliisia, jolle hädän hetkellä soittaa. Ja jos on tai ei ole, onko se hyvä vai huono asia? Presidentti Bidenin perustelut Afganistanista lähdölle saivat varmasti monet eurooppalaiset mietteliäiksi. Hän totesi, etteivät yritykset muuttaa Afganistania moderniksi ja demokraattiseksi valtioksi olleet järkeviä saatikka onnistuneita. Pitäköön tunkkinsa ja sitä pidelköön jatkossa Taleban-liike, jonka hallintoa Yhdysvallat lähti kaatamaan 20 vuotta sitten syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen. Biden totesi, että jatkossa Yhdysvaltain tulee kiinnittää huomionsa suuriin strategisiin kilpailijoihinsa Kiinaan ja Venäjään, ei tuhlata voimavarojaan Yhdysvaltain kansallisen edun näkökulmasta vähäpätöisissä maissa.

On ilmiselvää, että Yhdysvallat on tullut jonkinlaiselle vedenjakajalle Afganistanin sodan lopettamisen myötä. Afganistanin sotavuosina Yhdysvallat on käynyt toistakin epäonnista sotaa Irakissa, jossa taistelut vanuivat kuvitteellisten joukkotuhoaseiden etsimisen jälkeen demokratian edistämiseksi ja yhteiskunnan pystyttämiseksi, surkealla menestyksellä. Brown-yliopiston esittämän laskelman mukaan Yhdysvallat on käyttänyt syksyn 2001 jälkeen sotiin ja niiden oheishankkeisiin 6,4 biljoonaa dollaria. Se on noin 23 kertaa Suomen bruttokansantuote vuonna 2020. Noilla biljoonilla dollareilla on saatu kiinni tai tapettua monta terroristia, mukaan lukien Osama bin Laden. Mutta saatu on myös tärkeää tietoa siitä, ettei maailman muokkaaminen Yhdysvaltain omaksi kuvaksi ole pyssyillä uhaten helppoa tai edes mahdollista. 

2000-luvun kokemukset ovat karistaneet monien amerikkalaisten silmiltä kuvitelman siitä, että Yhdysvallat on ”korvaamaton kansakunta”, joka ”seisoo muita korkeammalla ja näkee kauemmaksi tulevaisuuteen kuin muut maat”, kuten Clintonin ulkoministeri Madeleine Albright 1990-luvun hybriksessä lausui. Noloilta kuulostavat jälkikäteen presidentti George W. Bushin sanat marraskuussa 2003, kun hän ajatteli maansa saavuttaneen helpon voiton Irakissa ja seisovan suuren maailmanlaajuisen demokratiavallankumouksen harjalla. ”Irakin demokratisoituminen tulee onnistumaan, ja sen onnistuminen vie Damaskoksesta Teheraniin viestiä, että vapaus voi koittaa jokaiselle kansakunnalle.” Samoina vuosina kun Yhdysvallat on yrittänyt muuttaa kahta toraista maata aseilla ja rahalla demokratioiksi, kansanvaltaisuuden aiempi voittokulku on globaalissakin mielessä tyssännyt ja ottanut takapakkia. Samanaikaisesti Kiina on ottanut kiinni Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena ja levittänyt autoritaarisen hallintonsa esimerkkiä monelle mantereelle. On mahdollista esittää väite, että Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi ”Amerikka ensin” -teemallaan oli yhdessä mielessä vastaisku aatteelle, jonka mukaan Yhdysvaltain pitäisi kantaa koko maailman murheita niskoillaan. Ei pitäisi, amerikkalaisäänestäjät ovat ilmaisset, ja Bidenkin on tämän viestin sisäistänyt. ”Me emme ole maailman poliisi. Amerikkalaisen sotilaan tehtävä ei ole rakentaa vieraita valtioita vaan puolustaa maatamme voimallisesti ulkomaisilta vihollisilta. Me lopetamme loputtomien sotien aikakauden”, lupasi Trump puheessaan viime vuoden kesäkuussa. Trumpin kauden lopussa nähtiin, ettei demokratia ole välttämättä ikuinen rakennelma edes Yhdysvalloissa. Bidenin on otettava maailmanpolitiikkaansa muovatessaan huomioon Irak, Afganistan, suurvaltapoliittiset megatrendit ja hänen oman maansa heimoriidat. 

”Tehtävä suoritettu”, luki banderollissa George W. Bushin takana vuonna 2003, kun Bush puhui ”voitokkaille” sotilaille USS Abraham Lincoln -lentotukialuksella 1. toukokuuta, pari kuukautta Irakiin hyökkäämisen jälkeen. Yhdysvalloilla on vielä noin 2 500 sotilasta Irakissa. 

Koska Biden on ollut vallassa vasta seitsemän kuukautta, on mahdotonta vetää johtopäätöstä siitä, onko Yhdysvaltain ulkopolitiikassa nyt vallalla jokin erityisen uusi doktriini. Biden on yhtäältä jättänyt Afganistanin oman onnensa nojaan mutta myös sanonut, että ”Yhdysvallat on tehnyt paluun” maailmanpolitiikkaan Trumpin ristiriitaisen kauden jälkeen. Helsingin yliopiston Yhdysvaltain-tutkimuksen professori Mikko Saikku sanoo, että Bidenin Afganistan-päätöksessä on kuitenkin nähtävissä se, että sotilaallisia interventioita vastustavat äänenpainot voivat olla Yhdysvalloissa pitkäänkin voitolla. Meneillään on samankaltainen hetki kuin vuonna 1975 nöyryyttävästi päättyneen Vietnamin sodan jälkeen. Peiliin on katsottava, ja sisintä on tutkailtava. ”Nation buildingia [kansakunnan rakennusta] tässä laajuudessa tuskin lähdetään lähivuosina yrittämään", Saikku sanoo. Ja toisaalta, historia ei aivan vähällä ota loppuakseen. ”Mikäli Yhdysvaltain supervaltapoliittinen asema ei tulevaisuudessa romahda, niin en usko, että maan aktiivisuus pitkän linjan ulkopolitiikassaan merkittävästi muuttuu. Kyllä he jälleen jonkin intervention kohteen keksivät, kunhan tilanne vähän tasaantuu”, Saikku sanoo. Kyllä he jotain ovat ainakin tähän asti keksineet, käy ilmi Kongressin tutkimuspalvelun laatimasta kymmenien sivujen listauksesta, johon on kirjattu Yhdysvaltain asevoimien tehtävät maan rajojen ulkopuolella vuosina 1798–2020. Listalla on satoja operaatioita: niin monia, ettei niille edes uskalleta antaa tarkkaa kokonaislukua. Yhtenä esimerkkinä listalta mainittakoon Haiti, jonne Yhdysvallat meni vuonna 1915 ja josta se lähti vasta vuonna 1934. Kyseisen väliintulon alkuunpanevana syynä oli Haitin presidentin Vilbrun Guillaume Samin salamurha ja laajempana taustana amerikkalaiset bisnesintressit. Toisinaan operaatiot ovat koostuneet pienestä joukosta sotilaita turvaamassa vaikkapa Yhdysvaltain lähetystöä, ja joskus on vuodettu verta vuosikaudet kaukaisilla mailla. Kongressin tietopalvelu huomauttaa, että listauksesta puuttuu monia salaisia operaatioita. Ja että vaikka vain yhdessätoista tapauksessa Yhdysvallat on tehnyt virallisen sodanjulistuksen, maa on toki käynyt runsaasti enemmän sotia.  

Mikko saikun mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan historiaa voi hyvin karkealla tavalla tarkastella niin, että maassa ovat aina vetäneet eri suuntiin virtaukset joko puuttua ulkomaailman menoon tai olla puuttumatta. Hänen mukaansa nykypäivänkin puheenvuoroissa voi kuulla selkeitä kaikuja maan ensimmäisen presidentin George Washingtonin jäähyväispuheesta, jossa hän varoitti maanmiehiään sekaantumasta ulkomaalaisiin liittolaisuuksiin. Matkan varrella on ollut imperialismia ja anti-imperialismia, hurraa-isänmaallisuutta ja sisäänpäin käpertymistä, idealismia ja realismia, pyyteettömyyttä ja julmaa laskelmointia, joskus puhdasta naivismiakin. Vaikka Yhdysvallat meni Bosniaan, vuotta aiemmin se antoi Ruandan kansanmurhan tapahtua. Irakin sodalta ei joudettu Darfuriin, vaikka siellä kongressin julistuksen mukaan riehui kansanmurha. Vietnamissa Yhdysvallat oli valmis sietämään 58 000 sotilaan kuoleman mutta Afganistanissa enää runsaan 2 400:n. Somalian humanitaarisesta väliintulosta poistumiseen riitti parikymmentä kuollutta, vaikka ”Toivon palautuksen operaatioon” oli ennen toivotonta lopputulosta lähdetty juhlavien saatesanojen kera. ”Vain Yhdysvalloilla on globaali kyky lähettää suuri joukko turvallisuusjoukkoja niin kaukaiseen paikkaan ja niin tehokkaasti, pelastamaan viattomia kuolemalta. – – Teette Jumalan työtä”, presidentti George H. W. Bush lausui sotilaille joulukuussa 1992. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat taas taisteli katkeran voitokkaaseen loppuun asti vapauttaen Aasian Japanin hirmuvallasta ja Euroopan Hitleristä. Yli 400 000 amerikkalaista kaatui.  

Yhdysvaltain suurmiesten mukaan nimetyt ulkopolitiikan virtaukset (kuten jeffersonilaisuus tai wilsonilaisuus) ovat asettuneet käytännön elämässä limittäin ja lomittain, ja niiden vastavoimat ovat olleet alati läsnä sen mukaan, mihin historian ja sisäpolitiikan virta on milloinkin vienyt. Siinä missä Irak oli George W. Bushin hallinnon alkuperäisten myyntipuheiden mukaan elämän ja kuoleman kysymys, Barack Obamalle kyseessä oli yksinkertaisesti ”tyhmä sota”. Tyhmältä näytti ensin ensimmäinen maailmansotakin, jonne presidentti Woodrow Wilson ei halunnut maataan viedä. Wilsonin kampanjatiimin iskulauseet vuoden 1916 presidentinvaaleissa kuuluivat: ”Hän piti meidät ulkona sodasta” ja ”Amerikka ensin”. Mutta sotaan Yhdysvallat joutui vastentahtoisesti lähtemään vuonna 1917. Sen jälkeen Wilson olikin valmis parantamaan maailman ja puuhaamaan YK:n edeltäjää Kansainliittoa. Oman maansa senaattia presidentti ei kuitenkaan saanut Kansainliitosta tai sen synnyttäneestä Versailles'n rauhasta innostumaan, Mikko Saikku muistuttaa. Toiseen maailmansotaankin Yhdysvallat ajautui pakon sanelemana ja vasta Japanin virhelaskelman eli Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen. Sen virhelaskelman seurauksena alettiin toden teolla rakentaa amerikkalaista projektia, jolla lopetettiin sota Euroopassa ja oheistuotteena elvytettiin 1930-lamasta asti kurimuksessa ollut Yhdysvaltain talous. Life-lehden kustantajan Henry Lucen kuulun näkemyksen mukaan toisen maailmansodan aikana alkoi ”Amerikan vuosisata”. Kyseisen aikakauden saatossa kehittyikin suoranainen hypervalta ydinaseineen, kymmeniin maihin ja 750 tukikohtaan sotilaitaan levittänyt ”uusi Rooma”. Hypervalta oli voimansa tunnossa 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto romahti ja maailmaa pyyhki uskomus amerikkalaistyylisen demokratian ja talousjärjestyksen lopullisesta voitosta. Kuwait vapautettiin, Balkanin teurastajat kaadettiin, Indonesian diktaattori Suharto pakotettiin nielemään Washingtonin konsensusta, ja Venäjänkin demokratiakokeilua pönkitettiin dollareilla. Kun Kiina kukkoili ohjuksineen Taiwanin presidentinvaalien alla vuonna 1996, Kiinan ja Taiwanin väliin kiidätettiin amerikkalainen lentotukialus. Tuolloin epävarman Kiinankin piti teeskennellä joidenkin vuosien ajan, että se pikkuhiljaa alkaisi opiskella demokratiaa ja harjoitella niitä ihmisoikeuksia. Maailma näytti kuuluvan Yhdysvalloille, kunnes Afganistanista käsin toiminut terroristijohtaja Osama bin Laden lähetti 19 miestä toteuttamaan syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001. Niissä romahtivat kaksoistornit ja niiden vanavedessä kaikkivoipaisuuden tunne. 

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Joe Bidenin päätös vetää amerikkalaisjoukot Afganistanista tuntuu sulkevan ympyrän Yhdysvaltain ulko- ja sotapolitiikassa. Kylmän sodan jälkeinen runsaan vuosikymmenen hurmos on vaihtunut Vietnamin sodan jälkeisiä aikoja muistuttavaksi alakuloksi. Pettymyksen lisäksi Yhdysvaltoja ympäröi globaalin tarkoituksen puute. Sotilasmenot ovat aivan yhtä massiiviset kuin ennenkin, mutta mihin niitä pitäisi käyttää? Neuvostoliiton aikana maalla oli yksi selkeä päämäärä: eloonjääminen, laajamittaisen ydinsodan välttäminen. ”Kylmä sota antoi mahdollisuuden keskittyä intensiivisesti yhteen ongelmaan. Se pani meidät, ystävämme ja liittolaisemme liikekannalle yhtä blokkia vastaan. Se vaikutti ajattelutapaamme, instituutioihimme ja kaikkeen, mitä teimme. En tiedä olemmeko koskaan olleet sen keskittyneempiä mihinkään”, pohdiskeli Bush vanhemman turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Brent Scowcroft kirjassaan America and the World (kirjoitettu yhdessä Zbgniew Brezinszkin kanssa vuonna 2008). Terrorismin vastustamisesta yritettiin tehdä vastaava missio Yhdysvalloille, mutta Bush nuoremman käsissä hanke levisi alle kahdessa vuodessa joukkotuhoaseisiin, maailman vapauttamiseen ja hyvän hallinnon rakentamiseen huonon hallinnon maihin. Vaikka Biden yrittää luoda Kiinasta ja Venäjästä elämäntarkoitusta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa, uhkakuvien sijaan maita luonnehditaan vielä ”haasteiksi”, jotka rinnastuvat koronapandemiaan ja ilmastonmuutokseen, kuten Yhdysvaltain uuden puolustusbudjetin esittelyn yhteydessä viime toukokuussa tehtiin. Jos Kiina malttaa olla hyökkäämättä Taiwaniin, Yhdysvallat saattaa vähitellen palata harjoittelemaan asevoimiensa kykyjä kansallisten etujen näkökulmasta vähäpätöisempiin kohteisiin. Tätä voidaan kuitenkin joutua odottamaan, kuten Haitin tapauksessa heinäkuussa nähtiin. The Washington Post -lehden konservatiivinen kolumnisti Max Boot määritteli Yhdysvaltain halun parantaa maailmaa seuraavasti: ”Maailma on pitkään arvostellut Yhdysvaltoja ylimielisyydestä ja ylimoitetuista toimista, ja osin ihan syystä. Nyt olemme sisäistäneet tämän arvostelun. – – Irakin ja Afganistanin fiaskojen jälkeen meiltä meni ruokahalu demokratioiden rakentamiseen.” Boot lähetti terveisensä Haitille, jonka asioihin Yhdysvallat on usein aiemmin puuttunut. ”Pahoittelut Haiti. Maailmanpoliisi on nyt virallisesti vapailla. Olette oman onnenne nojassa. Lykkyä tykö, koska sitä te tarvitsette.”