Luonto_Villivihannekset
Miksi luolaihminen osasi hortoilla (Suo-ohdake)?
R on Englannin johtavia hortoilijoita, villikasviluennoitsijoita ja kurssittajia. Hänen missionsa ei ole kerätä kasveja kalliille huippuravintoloille vaan opettaa tavallisia ihmisiä ymmärtämään, intuitiivisestikin, luontoa arkisena aarreaittana. Tapasimme R:n vuosi sitten maaliskuussa, jolloin Englannissa hortoilukausi on parhaimmillaan. Vertailimme maittemme kasveja ja käytänteitä ja paljon löytyy samaa, mutta R ihaili meidän jokamiehen oikeuksia. Suomihan on paratiisi luonnonravinnon etsijälle!
R kysyi, miten on mahdollista, että joka puolella maailmaa lukutaidottomilla ihmisillä on ollut paljon enemmän kasvien käyttötietoutta kuin nykyihmisillä internetin aikana. Miten luolaihmiset saivat tiedon kulkemaan kokemuksistaan? Tämä kasvi on hyvää tämän ihottuman hoitoon, tämä tyrehdyttää verenvuodon, tällä paranee tulehdus. Miten myrkylliset kasvit todettiin? Maistamalla ja odottamalla kuoleeko maistaja kouristuksiinsa? Ainoa vastaus Robinin mukaan oli intuitio. Sama millä jo hevosenvarsa tietää tarkkaan mitä se syö niityllä, vaikka se olisi erotettu muista hevosista jo pienenä.
Intuitiota auttavat aistit. Kasveja pitää lähestyä joka aisti avoinna silloinkin kun jo tietää niistä. R kirjoittaa itse: I have surrendered my life to the primordial ancient Wild Flow, the one we are all born into, yet few have the courage to follow, and its only a crush, and a sniff and a nibble away.
Luolaihminen minussa heräsi
Tuo intuitioteoria tuntui loogiselta, mutta ei omakohtaiselta. Kunnes kaikki muuttui voimakkaan kokemukseni kautta. Olin viime kesänä hortoilemassa luonnonniityllä. Apajani vieressä törötti korkeita ohdakkeita. Ei mitenkään kauniita kasveja kaikkine piikkeineen ja tummine varsineen. Yhtäkkiä, luotaan työntävästä ulkonäöstään huolimatta, minulle tuli olo, että tuon kasvien piikkien sisällä on jotakin, jota minun alkoi tehdä mieli aivan valtavasti! En edes tiennyt mikä ohdake tuo tarkalleen oli ja onko se edes syömäkelpoinen. Erityisesti latvan varren sisus ikään kuin hohkasi houkuttavuuttaan. Minun oli pakko saada sitä! Ajatus täytti merkillisesti ja ennenkokemattomasti mieleni.
Olin kuullut, että ohdakkeissa on syötäviä osia, mutta en ollut ikinä perehtynyt niihin. Edessä oli himoitsemiani ohdakkeita, joita oli mahdoton edes koskea ilman hanskoja. Onneksi olin ottanut mukaan hanskat nokkosia varten. Ajattelin, että ehkäpä ohdakkeella on piikit juuri siksi, että se varjelee aarrettaan. Aivan kuin nokkosellakin. Jotakin niin arvokasta ravintokokonaisuutta, että se katoaisi sukupuuttoon, jos eläimet pystyisivät syömään sitä helposti.
Tiedonhakua kotona
Poimin kasveja mukaani ja aloin etsiä tietoa ohdakkeen lajista ja syöntikelpoisuudesta. Luontoportti.com antoi helposti lajitunnistuksen eväät ja intohimoni kohde oli suo-ohdake (Cirsium palustre). Mutta kuten syötävien kasvien kohdalla yleensä Luontoportti antaa vinkkejä syötävistä osista, siellä ei ollut mitään mainintaa suo-ohdakkeesta ravintona. Menin kirjahyllyllemme ja otin sieltä Sami Tallbergin Villiyrttikeittokirjan. Kirjasta ei löytynyt mitään ohdakkeista. Yrtit ja villivihannekset -kirja, ei mitään. Miles Irvingin The Forager Handbook: ohdakkeita esiteltiin mutta ilman mitään syöntiohjetta.Vasta kunnon Lönnrot osasi kertoa, että erityisesti suo-ohdakkeen kuorittu varsi on herkullista kuin parsa! Ei muuta kuin maistamaan. (Jos jossakin näissä mainituissa lähteissä oli kuitenkin jotakin tietoa ohdakkeiden syönnistä, painotan, että en vain löytänyt sitä helposti innostuksessani).
Kuorin keräämäni varret hansikkaiden ja veitsen kanssa. Maistoin suo-ohdakkeen piikkipeiton alta paljastunutta mehukkaan vaaleaa sisusta. Se oli todella hyvää! Sen rakenne oli kuin paksu, al denteksi keitetty spagetti ja maku kuin yhdistelmä parsaa ilman kitkeryyttä ja makeaa sokeriherneen kuorta ilman kuituisuutta. Kuorin useita varsia. Jos varren sisälle oli muodostunut hiukankin putken reikää, maku alkoi olla heti huonompi. Eli norkkuvat, taittuvat latvat ennen kukinta-aikaa olivat selvästi niitä, joita kannatti metsästää.
Herkuttelemaan!
Laitoin satsin kuorittuja varsia höyryttymään hetkeksi kuin maitohorsmaparsat. Hiukan voita ja suolaa ja maku oli jumalainen! Vaimoni ja kanssa hortoilijani Ra oli samaa mieltä. Mutta miksi minä himoitsin tätä piilottelevaa herkkua? Miksi intuitioni koputti olkapäälleni ja osoitti tuota hassunkurisen tympeän näköistä, usein lähes parimetristä hujoppikasvia?Lähdin hakemaan lisää tietoa suo-ohdakkeen ravintosisällöstä kansainvälisiltä sivuilta ja tutkimuksista. Maarianohdakehan on tunnettu rohtokasvi. Suo-ohdakkeesta ehkä mielenkiintoisin tieto oli sen sisältämä luonnollinen inuliini eli ei se teollinen versio, mitä lisäillään elintarvikkeisiin. Inuliini oli varmasti herkullisuuden osa ja se auttaa suoliston bakteeriston kehittymistä.
Olikohan suolistobakteeristoni kunnostamistarve himoni syy? Minulla on keliakia ja suolistoni on herkkä. Olin viime vuonna ottanut varotoimenpiteenä penisilliinikuurin punkin pureman punehtumisen vuoksi. Antibioottikuurin jälkeen voi kestää jopa pari vuotta, että suolistobakteerien kanta elpyy takaisin. Minua on himottanut myös fermentoitu horta, joka tietysti vilisee miljardeittain ihmisystävällisiä mikrobeja. Luonto tarjoaa lääkkeen joka vaivaan. Ja auki oleva, vaistoava ihminen voi kuulla vastauksen sisältään.
Maistoin myös pelto-ohdakkeita, jotka ovat yleisiä, syömäkelpoisia ja helpommin kuorittavia. Ne ovat hyviä, mutta eivät ihan suo-ohdakkeen veroisia.
Syötyäni paljon villivihanneksia ympäri vuoden olen havainnut myös päin vastaisen ilmiön. Olen yleensä aika suvaitsevainen ruuan suhteen, mutta nyt jo pelkkä kuvan näkeminen “rekkamiehen aamiaisesta” saa vatsani kääntymään nurin. Lapsella on usein, ennen makumaailmansa hämärtymistä pakkoruokinnalla, taju siitä mitä hänen pitäisi syödä, jos tarjolla on erilaisia, hyviä vaihtoehtoja. Minusta esimerkiksi itäisen Välimeren ja Aasian perinne ruokapöydässä on hyvä. Siellä ruuat tuodaan keskelle pöytää ja jokainen kerää siitä itse haluamansa aterian. Ei lautasannoksia, joista sanotaan “syöpäs poika lautasesi tyhjäksi, jättää ei saa”.
Olen vakuuttunut, jos on kuuro omille tai lapsen mielihaluille – en puhu siis koukuttavien ruokien kuten valkoisen sokerin himosta – silloin kadottaa oman luonnonlapsen intuitionsa. Sisäinen tietämys ohjaa ja antaa tietoa itselle yksilöllisesti parhaasta ruokavaliosta. Mielihalutkin voivat vaihdella vuodenajan ja oman voinnin mukaan. Meilläkin 10-vuotias lapsi veren hemoglobiiniarvojen romahdettua ja päästyään kotiin sairaalasta pyysi äidiltä kolmena päivänä peräkkäin “äiti tee sitä nokkosmuhennosta”. Viikon päästä veriarvot olivat lääkärin hämmästykseksi kohdallaan.
Olen sanomattoman onnellinen intuitiostani, joka johdatti minut uusien herkkujen äärelle. Koen olevani yhä enemmän osa luontoa syödessäni villin luonnon antimia.
**************************************************************************************
Ohdakkeet ja hierakat
Tanakoiden
ohdakkeiden sesonki kestää pari kesäkuun ensimmäistä viikkoa. Kaikkia
ohdakkeita voi syödä, mutta maukkaimpia lienevät pelto-ohdakkeet, joita
tapaa usein isohkoina kasvustoina. Varsien piikkisyys riippuu lajista,
joten et välttämättä tarvitse käsineitä poimimiseen. Poimi varsia, jotka
ovat taipuisia: puumaisen koviksi ehtineet varret eivät kelpaa ruoaksi.
Syötävyys selviää viimeistään maistamalla.Ohdakkeiden varret sopivat sellerin tapaan esimerkiksi paistoksiin, kastikkeisiin ja keittoihin. Samaan tapaan ja samaan aikaan voi hyödyntää nuorta hierakkaa: ruokana voi käyttää niin varret, lehdet kuin kukkavarrenkin. Hierakka sisältää sukulaisensa raparperin tapaan oksaalihappoa. Siksi hierakka-aterioita kannattaa tasapainottaa kalsiumrikastetuilla tuotteilla.
Hierakka (Hevonhierakka)>>
Hevonhierakka (Rumex longifolius) on yleinen lähes koko Suomessa. Se viihtyy typpipitoisilla kulttuurikasvupaikoilla hyötyen eläinten laidunnuksesta. Karjan ravinnoksi se ei kelpaa ja voi siten jäädä rauhassa jatkamaan sukua kilpailijoiden kadottua parempiin suihin. Hevonhierakan suuret lehdet ovat leveämmät ja yleensä lievemmin poimuiset kuin poimuhierakan. Jäykkä suora varsi jää talveksi pystyyn talventörröttäjäksi. Vihertävä kukinto on vaatimattoman näköinen, mutta pähkylähedelmien kypsyttyä ulkonäkö muuttuu ruskehtavaksi ja siten näyttävämmäksi. Kasvin suomalainen nimi johtuu ilmeisesti kukinnon yhtäläisyyksistä hevosen hännän kanssa. Tieteellinen lajinimi longifolius tarkoittaa pitkälehtistä.
Käyttö ravintona
Nuoria hierakan lehtiä voi lisätä pieniä määriä tuoreeltaan salaatteihin. Hierakoiden lehdet sisältävät oksaalihappoa, mutta kuitenkin vähemmän kuin samaan sukuun kuuluvien suolaheinien lehdet. Runsaammin lehtiä voi käyttää keitettyinä pinaatin tapaan. Lehdissä on runsaasti karoteenia ja C-vitamiinia. Hierakoiden juuret ovat sisältämiensä parkkihappojen vuoksi niin pahanmakuisia, ettei niitä voi käyttää ravintona. Kypsät hierakoiden siemenet sen sijaan kelpaavat jauhettuina puuroihin ja leivontaan. Kahta hierakkalajia, pinaattihierakkaa (Rumex patientia) ja "maustehierakkaa" (Rumex scutatus), viljellään pinaatin tapaan käytettäväksi.Käyttö rohtona
Erityisesti poimuhierakka on vanha rohtokasvi. Lisäksi Keski-Euroopassa on hyödynnetty rohtona tylppälehtihierakkaa. Rohdoksi käytetään lähinnä juurta, joka vaikuttaa sapeneritystä lisäävästi, ruokahalua parantavasti, limakalvoja supistavasti ja ulostavasti. Vaikutus on peräisin useammasta eri yhdisteestä, joita ovat mm. antrakinoniglykosidit, parkkiaineet, emodiini, rumikiini, kversetiini ja krysofaanihappo. Hierakoilla hoidetaan erityisesti maksan toiminnan häiriöitä ja ummetusta sekä näistä vaivoista johtuvia ihosairauksia. Myös punataudin hoitoon niitä on käytetty. Verta puhdistavan vaikutuksensa vuoksi hierakoiden juurilla on ollut merkitystä kasvainten hoidossa. Siemenet supistavat voimakkaasti limakalvoja, ja niitä onkin käytetty ripulin hoitoon. Lehdillä on runsaan C-vitamiinipitoisuutensa vuoksi ollut merkitystä keripukin lääkkeenä.Varoitukset
Liian suurista rohtoannoksista voi seurata pahoinvointia, kouristuksia ja iho-oireita. Lehtien liiallinen pureskeleminen saattaa aiheuttaa ientulehduksen.Rseptti!
- nuoria hevonhierakan varsia
- 1 avomaankurkku
- kylmäpuristettua öljyä
- hitu suolaa ja mustapippuria
- pari lusikallista soijajukurttia tai kaurakermaa
2. Sekoita kaikki ainekset kulhossa, maista. Tarjoa heti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti