KieliKello

Tuomo Tuomi

Täpötäysi ja patajuoppo

Sanat kiinnostavat ihmisiä. Erityisesti niiden alkuperä tai perimmäinen mieli ovat usein kyselyjen kohteena. Tuttavani ahdisti taannoin, mistä ovat peräisin sellaiset sanat kuin piripintaan, ritirinnan, supisuomalainen, tipotiessään, typötyhjä, täpötäysi, upouusi, ypöyksin tai sellaiset kuin kitupiikki, patalaiska, päivänselvä, raivoraitis, rapakunto, sikahumala, vesiselvä, väkivahva jne.

Yhdyssananmuodostus on suomessa melko vapaata. Etenkin samaan sanaluokkaan liittyviä sanoja voi lähes rajoituksitta liittää toisiinsa. Vain verbit, teonsanat, eivät yhdisty keskenään ja huonosti muidenkin sanojen kanssa. Useimmiten nominin ja verbin muodostaman yhdistelmän takana on yhdysnomini. Valokuvata on johdettu nominista valokuva. Sen sijaan tekniikan termi kylmävalssata lienee alun alkaenkin nominin ja verbin yhdistelmä taustanaan mielle ’valssata kylmänä’. Näin ovat varmasti syntyneet ilmajäähdyttää, iltakävellä, koeajaa. Vaikkei tällaisia voi pitää suomen sananmuodostuksen kannalta hyväksyttävinä, niin joukko tämänsyntyisiä yhdysverbejä on jo kieleen vakiintunut. Tällaisia ovat mainittu koeajaa ja edelleen esimerkiksi henkivakuuttaa, pakkolunastaa, pakkoluovuttaa.

Nomineita voi vapaasti yhdistellä keskenään sekä partikkelien ja jopa pronominien kanssa: puutalo, palokunta, liikavarvas, turvapaikka, julkitulo, äskenmainittu (tavallisemmin erikseen äsken mainittu). Vähät rajoitukset ovat merkitykseen liittyviä: yhdyssanan muodostamisen esteenä on vain se, että lopputulos, yhdyssana, ei saa olla merkitykseltään mieletön, eli se ei saa olla kokemuksemme ja tietomme perusteella kielenulkoisessa maailmassa mahdoton. Esimerkkejä rajoituksista ei ole helppo löytää, kun antiteesit, vastakkaisuudetkin voivat liittyä yhdyssanaksi. Esimerkiksi mustavalkoinen ’jokin jossa on mustaa ja valkoista’, poikatyttö ’tyttö, joka joltakin ominaisuudeltaan on pojanoloinen’.

Ystäväni keräämän sanaluettelon ainekset jakautuvat selvästi kahteen ryhmään, yhtäältä sellaisiin, jotka sisältävät tuntemattoman sanan (piripintaan, ritirinnan), ja toisaalta sellaisiin, jotka tuntuvat muodostavan merkitykseltään mielettömän kokonaisuuden (patalaiska, kitupiikki).

Sellaiset sanat kuin piri, riti, tipo, typö, täpö, upo, ypö jne. esiintyvät vain yhdyssanojen määriteosina. Niillä ei siis ole itsenäisen sanan asemaa eikä täsmällistä merkitystä. Esiintymäyhteydessään ne vain tähdentävät pääsanansa merkitystä: piripintaan tarkoittaa ’aivan astian laitoja myöten’, typötyhjä on ’ehdottoman tyhjä’, supisuomalainen ’perin juurin suomalainen’, upouusi ’aivan uuden uusi’. Adjektiivikantaisista sanoista sama merkitysvaikutelma syntyy, jos kantasanaa määritellään sen omalla genetiivillä: uuden uusi, tyhjän tyhjä.

Piri, riti ja supi ovat siis pääsanansa merkitystä tähdentäviä. Ne ovat pääsanansa vartalonpiirteitä toistavia ja siten kukin pääsanaansa varten muodostuneita. Niiden äänteellinen rakenne on hyvin samakaavainen. Ensi tavu kertaa joko täydellisesti tai pääasiallisesti pääsanan ensi tavun: ritirinnan, piripintaan, täpötäysi. Kun ensi tavu on suomessa aina pääpainollinen ja kun tuota pääpainoa kantaa aina vokaali, synnyttää toisto voimakkaan tähdennysvaikutuksen.

Nämä vahvikesanat ovat vanhan suomalais-ugrilaisen sanamallin mukaisesti aina kaksitavuisia. Joskus tosin vahvikesana voi olla pääsanansa adjektiivisena määritteenä. Silloin se on yleensä inen-johdos. Aivan samoin kuin sanotaan kaunis tyttö, voidaan sanoa apposen auki, sepposen selällään, täpösen täysi. p, t ja r ovat sanansisäisinä konsonantteina tavallisimmat. Vartalovokaalina on joko o, ö tai i, mikä puolestaan liittää nämä vartalon toistosanat erääseen toiseen suomelle ominaiseen yhdyssanan muodostustapaan, johon tässä ei ole mahdollisuutta lähemmin puuttua. Esimerkkeinä siitä mainittakoon vain huhtikuu (huhta + kuu), jalkopohja, karjopiha.

Toisessa ystäväni poimimassa yhdyssanaryhmässä oli sanoja, joiden osat ovat pääasiallisesti tuttuja ja ymmärrettäviä mutta yhdyssanan merkitys onkin muuta kuin osien merkitysten summa. Vartalontoistorakenteet ovat lineaarisesti vasemmalta oikealle eteneviä. Sen sijaan sellaiset yhdyssanat kuin sysimusta, rutikuiva, litimärkä, ventovieras ovat monimutkaisempien rakenteiden tiivistymiä. Rutikuiva on niin kuiva, että rutisee, litimärkä niin märkä että litisee. Ventovieras on niin vieras, että on vento, pelottavan outo. Tämän vivahteisena vento on myös maagisen, yleensä ihmisen muotoisen olion nimitys. Leinon runo Tumma kuvaa ihmistä, joka ”näki kauhut kaikkialla, haltijat pahat havaitsi”. Runossa on säe ”Kouko kohtasi ovella, vennon poika porstuassa”. Samalla tavoin rationaalisesti ymmärrettäviä ovat vitivalkoinen eli valkoinen kuin viti, vidin valkoinen. Viti on uusi pulverimainen lumi, ja se on aina vanhaan sinertävän sävyiseen lumeen verrattuna huomattavan valkoista. Sysimusta on musta kuin sysi, syden musta. Sysi on hiilen, erityisesti ahjohiilen nimitys. Rapakunto tarkoittaa, että kunto on kuin rapaa. Se voi selittyä monin tavoin. Ehkä pohjana on oluen, kaljan tai sahdin rapa eli juoman loppuerän väljähtynyt maltainen sakka. Vesiselvä on niin selvä, kuin vettä juova on, tai yhtä kirkas, selkeä kuin vesi on. Raivoraitis on raivoon asti raitis. Väkivahva on niin vahva, että sillä on väen eli usean ihmisen voimat.

Entä sitten kitupiikki ja patalaiska ja pähkähullu? Kitupiikki on kansanomaisesti vanhastaan öljytuijun nimitys. Tällaisessa tuijussa liekki juuri ja juuri paloi. Teonsana kitua merkitsee laajalti itämerensuomalaisissa kielissä sairastamista, sairaana, heikkona virumista. Entä tuo piikki? Se ei ole lainkaan alkuperäinen. Lönnrot ei esimerkiksi vielä tunne kitupiikkiä, mutta kylläkin kituniikin ja kitunikin, jotka tarkoittavat nuukaa, saitaa. Jälkiosan lähtökohta on ilmeisesti venäjän johdin -nik, josta on suomeen tullut johdin -niekka. Karjalaispohjaisissa murteissa ovat tuttuja sellaiset kuin praasniekka, puusniekka mutta yleiskielessäkin voidaan puhua esimerkiksi rapua tarkoittaen saksiniekasta, naista tarkoittaen hameniekasta jne. Näin open piikki, joka levinnältään on kansanomainen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, on kansanetymologinen muunnos oudosta ‑niikki-lopusta samaan tapaan kuin mustasukkaisuus on kansanetymologia ruotsin ilmauksesta svartsjuk. Sjuk-sanasta on tullut suomalaiselle tutumpi sukka ja niikistä vastaavasti tutumpi piikki.

Patalaiska on vanhoille murteillemme tuntematon. Vastaavankaavaisia pata-alkuisia yhdyssanoja murteissa kuitenkin on. Laajimmin tunnetaan patajuoppo. Se on selvästi vanhastaan kansanomainen. Miten pata tällaisessa yhteydessä selittyy, on tietysti hieman epävarmaa. Ilmeistä kuitenkin on, että se on tässäkin sama sana kuin keittoastiaa merkitsevä pata. Kokonaan eri lähtöä on korttipelitermi pata, jonka pohjana on lapiota tarkoittava germaaninen Spade. Suomessa Spade on kansanetymologisesti mukautunut pata-sanaan. Onko patajuoppo sellainen, joka asettaa juomisen ruoan eli siis padan edelle, vai sellainen, jolla on viinankeitossa kiire päästä jo padasta maistamaan, on mahdotonta sanoa. Huomattakoon kuitenkin, että kansanomaisesti varsin yleinen pontikan nimitys on patahassu. Sen sijaan on selvää, että yhdyssanan patajuoppo pata-alusta on kehittynyt yleinen vahvike-elementti, joka on voinut liittyä ja on yleiskielessä liittynytkin myös muihin kantasanoihin. Näin on syntynyt patalaiska, patahullu jms. Tyypillistä on, että pata on aina merkitykseltään negatiivissävyisten sanojen vahvike.

Epävarmaa on myös, mikä on pähkähullun pähkä. Se voisi olla pahkan etuvokaalinen variantti. Tällainen etu- ja takavokaalisuuden vaihtelu on etenkin deskriptiivisanoissa tavallista ( ränsistyä, ransistua; pärskyä, parskua; hairahtua, häirähtyä), mutta jossain määrin se on tavallista muussakin sanastossa ( eläke, elake; länsi, lansi; vehnä, vehna). Näin pähkähullun määrite olisi voinut irrota itsenäiseksi vahvike-elementiksi sellaisesta yhteydestä kuin pähkäpää. Murteittain pahkapää merkitsee varsin yleisesti ’typerää, tomppelia’. Pähkä voi kuitenkin esiintyä myös sellaisessa yhteydessä kuin pähkäjuoppo. Se olisi siis itsenäistynyt yleisemmäksi vahvike-elementiksi kuten patakin. Semanttinen silta pahkasta hulluun, pöhköön on yleisinhimillinen: esimerkiksi nuija on slangissa yleisesti myös ’typerystä, tomppelia’ tarkoittava. Samoin ruotsin knöl, joka merkitsee ’pahkaa, kyhmyä’, voi tarkoittaa myös ’moukkamaista, tolloa’ jne.